Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa ovat vääriä mielikuvia vanhemmuudesta, jotka saavat vanhemman tuntemaan epäonnistuneensa. Riittävän hyvä vanhemmuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä. Hyvä vanhemmuus myös tunnistaa yksilölliset lapsen ja aikuisen tarpeet ja etsii keinot tasapainoilla niiden välillä.
Hyvässä vanhemmuudessa pystytään näkemään pienet onnistumiset, vaikka arki olisi kuinka myrskyävää tai kuluttavaa aika ajoin. Pienet onnistumiset rohkaisevat jaksamaan, kun vanhemmuuden haasteet tuntuvat vaativan enemmän kuin antavat.
Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa ovat:
- Lapsen tyytyväisyys ja toimivuus on suoraan verrannollinen vanhemmuuden laatuun
- Vanhemman tulee antaa ja tehdä kaikkensa, että lapsi saa sen, mitä hän tarvitsee
- Riittävä rakkaus korjaa kaiken
- Lapsi toimii samoin kuin vanhempi esimerkin myötä
- Lasta voi suojella elämän vastoinkäymisiltä
Lapsen tyytyväisyys ja toimivuus on suoraan verrannollinen vanhemmuuden laatuun 
Lapsen ja vanhemman yksilölliset ominaisuudet temperamentti, herkkyys, älykkyys ja kiinnostuksen kohteet voivat olla hyvinkin erilaisia.
Se mikä vanhemman mielestä tuntuisi hyvältä itseä kohtaan, voi tuntuakin lapsesta ärsyttävältä jopa pahalta. Suuria haasteita vanhemmuudessa koetaankin juuri silloin, kun vanhempi ja lapsi ovat temperamenttityypiltään toistensa vastakohdat.
Vanhempi voi ajatella olevansa epäonnistunut, kun lapsi saa raivokkaita kiukkukohtauksia eikä tyynny niistä, vaikka vanhempi tekee mitä. Jos vanhempi ei ole koskaan itse kokenut niin suuria tunteita, hänen on vaikea asettua lapsen asemaan ja ymmärtää, mitä tämä käy läpi. Kun taas vanhempi, jolla on samanlainen temperamentti voi ehkä ymmärtää lapsen tunteen.
Haasteeksi muodostuu tällöin joustavan vuorovaikutuksen löytyminen, varsinkin jos molemmat ovat tulisia temperamentiltaan. Toisaalta temperamenttiset ihmiset ymmärtävät tunteiden tuloa ja menoa ja hyväksyvät sen usein osana elämää.
Temperamentiltaan rauhallisemmat voivat kokea suurien tunnemyrskyjen olevan kuluttavia jopa pelottavia, kun se toiselle tuntuu hyvältä tavalta päästellä paineita ja saada helpotusta. Tärkeintä on muistaa armollisuus itseä ja lasta kohtaan ja yrittää löytää rakentava vuorovaikutus, jossa molemmat osapuolet ymmärtävät, mitä toinen tarkoittaa.
Ymmärryksen rakentuminen vie usein aikaa. Itse asiassa kaikki vanhemmuuteen liittyvä ottaa aikansa. Turvallisen vuorovaikutussuhteen rakentaminen vanhemmuudessa vaatii aikansa, eikä sitä voi pakottaa.
Luottamus ja turvallisuuden tunne rakentuu vanhemman luoman turvallisuuden tunteen, hyväksynnän ja rakkauden kautta, läpi kasvuvuosien. Siihen ei ole olemassa pikaratkaisuja, eikä haasteisiin useinkaan nopeita ratkaisuja. Vanhemmuus onkin elämässä varmasti yksi eniten kärsivällisyyttä opettava osa-alue.
Lapsen toimivuus on osin siis lapsen omaa persoonallisuutta. Ja vanhemman tehtävä on opettaa lasta hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on, sekä etsiä yhdessä lapsen kanssa toimivia ratkaisuja tukea tarvitseviin kohtiin.
Lapsi ei ole pieni aikuinen. Hän ei tiedä, ellei hänelle opeteta, mikä on hyvää ja mikä huonoa käyttäytymistä tai miten voi ja miten ei voi käyttäytyä. Lapsi tarvitsee aikuisen avukseen löytämään rakentavan ja toimivan tavan elää.
Vanhemman tehtävä on pysyä aikuisena ja opettaa lapselle elämässä selviytymisen ja siinä kukoistamaan mahdollistavia taitoja. Sen enempää vanhempi ei voi tehdä, menemättä lapsen rajojen yli.
Vanhemman tulee antaa ja tehdä kaikkensa, että lapsi saa sen, mitä hän tarvitsee
Vanhemman tulee osata sanoa ei ja olla itse näkyvä ja kuuluva omien tarpeidensa kanssa. Pelkästään lapsen tai vanhemman tarve ei voi ohjata toimintaa, vaan tulee löytää tasapaino molempien tarpeiden kanssa.
Vanhempi joutuu osin laittamaan omia tarpeitaan odottamaan, että lapsen turvallisuuden tunne voi rakentua ja hänen elämä saa olla lapsen kehityksen tasoista. Mutta vanhemman ei tarvitse luopua itsestään ollakseen hyvä vanhempi. Itse asiassa vanhemman tulee olla näkyvä myös tarvitsevana, jotta lapsella tulee myös lupa siihen itse aikuisena ja vanhempana ollessaan.
Se, mistä vanhempi hakee ratkaisun omaan tarpeeseen tulee kuitenkin olla muualta kuin lapselta. Lapsi ei esimerkiksi voi olla aikuisen lohduttaja ja murheiden kuuntelija, vaan se on jonkun toisen aikuisen tehtävä. Näin lapsen ei tarvitse asettua aikuisen osaan jo lapsena.
Vanhemman malli rajojen asettamisessa tulee lapsen ”normaali” -malliksi. Jos vanhempi osaa asettaa hyvinvointia tukevia rajoja lapselle ja itselleen, lapsikin oppii asettamaan rajoja omassa elämässään. Tämä suojaa lasta varhaislapsuudesta saakka kaverisuhteissa sekä myöhemmin parisuhdevalinnoissa ja työyhteisöissä.
Jos lapselle ei annetta lupaa ja mallia pitää rajoja, hän on helpommin kiusattavissa ja alistettavissa ihmissuhteissaan elämänsä aikana. Rajojen pitämisen vaikeus myös altistaa ihmistä työuupumukselle.
Riittävä rakkaus korjaa kaiken
Rakkaus ilman rajoja luo toimimattoman kokonaisuuden. Rakkauteen kuuluu rajojen opettaminen. Rajojen asettaminen voi tuntua aikuisesta epämukavalta, mutta lapsen kokemusmaailmassa rakkaudella asetetut tiukatkin rajat tuovat turvallisuuden tunnetta ja auttavat lasta tunnistamaan rajansa.
Rajojen asettamisen lupa ja esikuva, edesauttaa myös siinä, että lapsi osaa rajattoman ihmisen kanssa asettaa omat hyvinvoinnin rajansa. Tämä on yksi osa-alue, mikä auttaa lasta siinä, ettei hän tule koulukiusatuksi tai myöhemmin työpaikallaan. Myös aikanaan parisuhteissa ihminen osaa asettaa ja turvata hyvinvoinnin rajansa, jos puoliso yrittää niitä rikkoa.
Rajojen tulee olla asetettu rakkaudella, ne tiukatkin. Lasta ulee ikätasonsa mukaisesti ohjata sisäistämään rajat vähitellen. Jos rajat asetetaan vain ”koska minä käsken” -tyyliin, eikä lapsi opi ymmärtämään, että rajat palvelevat häntä, rajat eivät ole suojaavia.
Lapsen ymmärtäessä kasvun myötä, että rajat ovat siksi, että hän niistä hyötyy, hän niitä vastaan kapinoidessaankin pohjimmiltaan sen ymmärtää. Tämä vähentää kapinan tarvetta ja määrää pitkällä aikavälillä, mutta sen ei ole tarkoitus tukahduttaa kapinaa.
Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hänellä on lupa kapinoda omia vanhempiaan vastaan turvallisesti. Lapsi opettelee omaa tahtomistaan ja rajojen laittoa omien vanhempien kanssa.
Mikäli lupaa kapinaan ei kotona ole ja rajat ovat joustamattomat ja aikuisen mielivaltaisesti sanelemat, perustelematta, on riskinä, että lapsi ei kerro kotonaan huoliaan eikä todellista elämäntilannettaan. Tämä altistaa lapsen kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja asioille, joista vanhempi ehkä juuri haluaa lastaan suojella.
Lapsi toimii samoin kuin vanhempi esimerkin myötä
Jos lapsi toimii väärin etsitään syytä tähän toimintaa usein vanhempien esimerkistä. Tämä on looginen ajatus ja usein totta, muttei aina. Joskus lapsi nimittäin voi tietoisesti valita juuri päinvastaisen toimintamallin kuin mitä hän on kotoaan oppinut.
Se voi olla kapinaa, mutta se voi olla myös lapsen yksilöllisten ominaisuuksien tuoma näkökulma, miten hän haluaa elämäänsä elää. Moni asia jää elämään kotona opituista asioista ja jos emme valitse toimia toisin, toteutamme helposti vanhempiemmi esimerkkiä.
Esimerkin toteuttaminen korostuu vanhemmalla iällä ja nuoruusiässä kapina kuuluu ennemmin sen iän kehityshaasteeseen. Joten ne lapset, joilla on lupa ja mahdollisuus kapinoida ja siten etsiä itseään, omaa malliaan, ovatkin ehkä niitä menestyjiä tulevaisuudessa.
Lasta voi suojella elämän vastoinkäymisiltä 
Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa ovat vääriä mielikuvia vanhemmuudesta mm. se että lasta voisi suojella kaikilta elämän hankaluuksilta.
Vanhempi voi valmentaa elämän vastoinkäymisiä ajatellen ja se on vanhemmuuden tärkeä tehtävä. Lapsen laajentaessa reviiriään päiväkodin, koulun ja kasvun myötä, myös vanhemman fyysinen ja henkinen mahdollisuus suojella vähenee.
Suojaavaa siinä vaiheessa on, kun lapsi tietää, että kaikesta vastaantulevasta on lupa ja turvallista puhua oman vanhemman kanssa. Omilla aivoilla ajattelu ja lupa kritisoida muiden toimintaa ja sanomisia, myös suojaa lasta.
Ehkä paras perintö, minkä vanhempi voi jättää on kyky ajatella itse ja kriittisesti. Näin toimimalla hän voi varjella lasta hyväksikäytöltä ja kaltoinkohtelulta elämän varrella, kautta koko elämän.
Kriittinen ajattelu ja toisten toiminnan kritisointi ei aina ole se sopuisin vaihtoehto, joten hyvien keskustelu- ja neuvottelutaitojen opettelu, lupa puhua ja olla näkyvä omine mielipiteineen on siis tärkeä osa hyvää perintöä. Näiden taitojen opetttaminen vaatii useinkin vanhemmalta omalle epämukavuusalueelle menemistä.
Jos vanhempi kokee epämukavaksi olla itse näkyvä tarpeineen ja toivomuksineen, hänen on vaikea luoda sitä tilaa lapselle uskottavasti. 
Tärkeintä vanhemmuudessa on läsnäolo ja vuorovaikutus ja sitä kautta lapselle opettaa, että kaikesta on lupa ja turvallista puhua. Näin toimimalla kaikki vastaantulevat asiat voidaan selvittää yhdessä pohtien ja ratkaisuja etsien, yksilöllisten tarpeiden ja tilanteiden mukaan.
Tämä malli edistää sekä vanhempien että lasten hyvinvointia, kun asioihin ei tarvitse olla valmiiita ratkaisuja, vaan toimvat mallit löytyvät elämän myötä. Vanhemmuuden roolikartan avulla voi kotona puolison kanssa tai yksin pohtia syvemmin oman vanhemmuuden eri puolia. Roolikartan löydät täältä.
Blogitekstin kirjoittaja 
Ritva Huusko
Perheterapeutti/psykoterapeutti MSc
Sh psyk
