Oletko pikkulapsi, teini vai aikuinen ristiriitatilanteessa?

Jos joku asia ärsyttää sinua, miten ilmaiset ärtymyksesi? Tai jos joku ihminen ärsyttää sinua, miten ilmaiset hänelle ärtymyksesi vai ilmaisetko. Miten toimit ja reagoit ristitilanteessa? Ikä ei takaa sitä, että toiminta ja käytös on aikuismaista. Aikuinen toiminta on neuvottelevaa, joustavaa ja samalla omat ja toisen rajat tunnistavaa ja kunnioittavaa. Pienen lapsen toiminta on tunnsäätelyyn kykenemätöntä. Pienen lpasen käytös voi olla raivoisaa kiukuttelua, kykenemättömyyttä sanoittamaan omia tunteita ja ajatuksia. Teinitoiminta on manipuloivaa, välttelevää ja suoraan vuorovaikutukseen kykenemätöntä.

Olenko viallinen ja epäkelpo, jos reagoin edellä mainituin tavoin?

Isolla osalla aikuista väestöä on jollakin elämän osa-alueella lapsellista tai teinimäistä toimintaa. Mallit tulevat esille, kun henkilö joutuu omalle epämukavuusalueelle, jossa hän joko ei tiedä miten toimia tai kun jokin epämiellyttävältä tuntuva tunne saa valtaa. Aikuinen lapsi ja teini voi kasvaa täyteen aikuisuuteen oman tiedostavan ymmärtämisen ja työskentelyn myötä. Työskentely tarkoittaa sitä, että vanhaa käytösmallia kyseenalaistetaan ja uutta mallia harjoitellaan ajatuksen kanssa.

Armollinen ymmärrys itseä kohtaan on tärkeä tuki kasvussa. Armollinen ymmärrys  itseä kohtaan on rohkaisevaa ja ymmärtävää sisäistä puhetta. Se ei tarkoita oikeutusta toimia rikkovalla tavalla. Armollisuudessa usko muutoksen mahdollisuuteen säilyy. Vaikka epäonnistuisi haluamassaan uuden mallin toimintatavassa sata kertaa, jaksaa uskoa muutokseen ja jatkaa harjoittelua. Ja kun 101:lla kerralla onnistuu toimimaan toivomallaan rakentavalla tavalla, on lupa antaa itselleen kiitosta onnistumisesta.

Muutos on mahdollinen

Sisäinen kypsymättömyys ei siis ole lopun ikäinen tuomio, olla sitä mitä tänään on. Lapsi kasvaa turvallisten vanhempien hoivassa ja ohjauksessa lapsesta teiniksi ja aikuisuuteen. Jos vanhemmat ovat kykenemättömiä tukemaan lapsen kasvua tässä prosessissa täyteen aikuisuuteen saakka, voi kasvu silti olla mahdollista myöhemmin elämässä. Kasvu vatii lähes aina turvallisen kasvuympäristön, johon kuuluu riittävä vakaus ja turvallisuuden tunne elämässä. Mikäli elämässä on jatkuvia myllerryksiä ja arki mene lähinnä päivästä toiseen selvitessä myrskyn keskellä, ovat kasvun olosuhteet vaikeat. Tällöin tarvitaan joku turvallinen ulkopuolinen aikuinen kasvua tukemaan esim. psykoterapia ja vähintään vuoden terapiaprosessi. Kasvu vaatii voimia ja tilaa oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin on. Kasvun mahdollistavat peilit, jotka näkevät kasvajan positiiviesti ja kasvun mahdollisena ja toivottavana.

Näistä merkeistä voit tunnistaa teinin aikuisen vaatteissa: 

  • välttely
  • manipulaatio
  • suora aggressiivisuus
  • epäsuora aggressiivisuus
  • sosiaalinen sopankeitto

Välttely

Välttelijän kanssa keskustelu ristiriitatilanteessa on mahdotonta. Välttelijä vesittää kaikki keskusteluyritykset taitavasti. Hänen keinonsa ovat yksilöllisesti huippuunsa hiottuja, ainoana päämääränä kiusalliseksi kokemansa asian puhumisen välttäminen. Välttelyn keinoja ovat vitsailu, vaikeneminen, toisin sanoittaminen, paikalta pakeneminen. Välttelijä voi käyttää kaikkia näitä keinoja tai osaa niistä. Välttelijää kuvaillaan usein liukkaana kuin saippua, ettei hänestä saa mitään otetta, eikä hänestä voi tietää, mitä hän ajattelee ja tuntee. Välttelijä yrittää kaikin mahdollisin keinoin välttää ilmaisemasta mitä hän syvimmiltään tuntee ja/tai ajattelee.

Välttelijä- vitsailija saa yleensä uudet tuttavat hymyilemään ja nauramaan, sillä hänen keskustelutyylinsä on hauskuuteen pyrkivä. Hän vitsailee kaikesta hienovaraisesti tai suoraan ja kaiken aikaa, tiedostamattaan ja tottumuksesta. Tarkoitus on keventämällä välttää kaikki vakavat keskustelut. Mitä pidempiaikainen tuttavuus välttelijä-vitsailijan kanssa on, sitä vähemmän hänen loputtomat vitsinsä narurattavat. Välttelijä-vitsailija on mestari viihdyttäjä, jota kukaan hänen ympärillään ei ehkä syvemmin tunne, sillä hän välttää näyttämästä todellista minäänsä vitsailun keinoin.

Välttelijä-vitsailijan kanssa vakavat keskusteluyritykset voivat turhauttaa vastapuolen ärtymykseen saakka. Tai tehdä sen, mitä vuorovaikutusmallin on tarkoitus tehdä eli johdattaa keskustelu muualle, kevyempiin aiheisiin. Taitava välttelijä-vitsailija osaa johdattaa keskustelun niin vaivattomasti muihin aiheisiin, että vakavaa keskustelua yrittänyt huomaa vasta jälkeenpäin, ettei tarpeellisesta aiheesta puhuttu lainkaan. Mukavalla mielellä kevyesti jutustelu voi olla niin houkuttelevaa ja miellyttävää, että välttelijä-vitsailija onnistuu manipuloimaan keskustelun yrittäjän moneen kertaan ja loputtomiin muihin aiheisiin.

Välttelijä-vaikenija taas pakenee kaikkea keskustelua vaikenemalla. Jos hän tuntee aiheen jollakin tapaa tukalana, hankalana hänen suunsa napsahtaa kiinni. Välttelijä-vaikenija voi kokea, että hänellä ei ole kysessä olevasta aiheesta mitään mielipidettä tai sanottavaa, tai hän ei halua sanoa mitään, joka voi luoda riitaa. Niinpä hänen suunsa napsahtaa kiinni, Mitä enemmän häntä yrittää saada puhumaan, sitä tiukemmin suu sulkeutuu. Osa välttelijä-vaikenijoista pakenee paikalta ja osa voi jäädä paikalle , mutta puhumaan heitä ei millään keinolla tukalaksi koetusta aiheesta saa. Välttelijä-vaikenija on välttelijöistä helpoiten tunnistettavissa haluttomaksi puhumaan hankalaksi kokemastaan aiheesta.

Myös välttelijä-pakenijan välttämiskäyttäytyminen puhumista kohtaa on niin suoraa, että sen päämäärä, vaikean aiheen välttäminen, on selvää. Välttelijä-pakenija poistuu hiljaa paikalta, jos keskustelun aihe tuntuu tukaltalta. Hän voi ilmaista haluttomuutensa puhumaan sanoittamalla sitä tai poistua vain hiljaa paikalta. Hän voi yhdstää pakenemiseen myös sanoittamisen ja sanoittaa tilannetta vaikkapa toisen jatkuvana hankaluutena ja oikeuttaa poistumisensa itselleen näin. Päämääränä on jälleen selkeästi väistää hankalaksi koettu aihe.

Välttelijä-toisin sanoittaja kuvailee yleensä vastapuolen hankalana tyyppinä, jonka kanssa keskustelu ei vain onnistu. Tarkoitus on hämätä vastapuoli uskomaan, että vika hänen keskusteluhaluttomuuteensa on toisessa osapuolessa. Toisin sanoittaja johdattelee taitavasti keskustelun asiasta A asiaan B asiaan C. Keskutelun logiikka on kuljettaa keskustelua ihan mihin vain muuhun, kuin esille nostettuun aiheesseen oma vastuu tunnistaen. Välttelijä-toisin sanoittajan kanssa keskustelu herättää yleensä vastapuolessa ärtymystä, syyllisyyden tunnetta, vihaa. Näiden tunteiden tarkoitus on hämätä vastapuoli esille nostetusta aiheesta juurikin tunnemylläkkän, jossa esiin nostettu aihe unohtuu ja näin hankalasta aiheesta välttyy puhumasta.

Manipulaatio

Manipulaatioja johdattelee taitavimmillaan toisen tunteita ja keskustelun suuntaa juuri sinne, minne hän haluaa. Perimmäinen tarkoitus on, että manipuloijalla on valta ja muut seuraaavat hänen osoittamaan suuntaan ja tekevät kuten hän haluaa. Manipuloija pyörittää keskustelua ja ohjaa toimintaa puhumalla ja eri tavoin viestimällä. Hän voi kehua vastapuolta ylenpalttisesti jotain halutessaan ja jos hänen tahtonsa ei toteudu, hän muuttaa keinoa. Manipuloija ei kunnioita toisen rajoja eikä tahtoa, vaan hän haluaa oman tahtonsa tavalla tai toisella toteutuvan. Jos manipuloija ei saa haluamaansa miellyttämällä, hän voi käyttää keinoinaan suoraa tai epäsuoraa vihaa tai heittäytyä välttelijäksi. Keinovalikko vaihtelee sen mukaan, miten vastapuoli siihen reagoi.

Suora aggressiivisuus

Suora aggressiivisuus on vihan selkeää ilmaisua ristiriitatilanteissa. Aggressiivisuuden taso voi olla hallitun pelottavaa tai sen tuntuista, että aggressio ei ole hallinnassa. Aggressiota voidaan ilmaista loukkaavalla puhetavalla tai fyysisesti uhkaavasti elehtimällä. Suora aggressiivisuus on selkeää vihan ilmaisua, joka ei jätä vastapuolelle epäselväksi viestiä.

Epäsuora aggressivisuus

Epäsuora aggressiivisuus sen sijaan jättää vastapuolen päättelykyvyn varaan viestin merkityksen. Suoraan kysyttäessä epäsuora aggressiivisuus voidaan selittää muuksi ikuin aggression ilmaisuksi.

Sosiaalinen sopankeitto

Sosiaalisessa sopankeitossa ristiriitaa aiheuttavista asioista puhutaan kaikkien muiden paitsi asianosaisten kanssa. Tällä tyylillä pyritään luomaan eri puolia. Sosiaalinen piiri yritetään saada valitsemaan jokin puoli, asioita sanoittamalla itselle edulliseksi a vastapuolta mustamaalaavaksi. Puolet ja puolueellisuus saattaa vaihdella tilanteen niin vaatiessa.

Miten käyttäytyä aikuisesti, vaikka olisi vielä sisäisesti keskenkasvuinen?

Ydinsääntö on, älä lähde tunnepeliin mukaan. Tunnepeli on kyseessä silloin, kun huomaat, että joissakin vuorovaikutussuhteissa sinulla nousee aina paljon tunteita. Sinulla voi olla ihmissuhde, joka saa sinut kerta toisensa jälkeen olemaan ymmälläsi, ärtynyt, vihainen, surullinen. Pysähdy miettimään, mitä kaikkea tilanteessa tapahtuu. Mitä tunteita siirtyy? Ovatko ne alkujaan sinun tunteita, vai siirtyvätkö jotkut tunteet vuorovaikutuksessa myös sinun tunteiksi aina ollessanne yhteydessä.

Jos huomaat, että tunnetilasi muuttuu kuormittavaksi usein jonkun tietyn ihmisen kanssa, sinulla on lupa ottaa etäisyyttä tästä ihmisestä. Etäisyyden ottaminen ei välttämättä tarkoita sitä, että ei olisi tekemisissä. Etäisyyttä voi ottaa myös tunnetasolla siten, että ei lähde toisen tunteiden tai manipulaation ohjattavaksi. Tämä tapahtuu parhaiten asettumalla tarkkailijan asemaan vuorovaikutustilanteessa. Tarkkailijan asemaan pääsee kysymällä itseltään, mitä tässä tilanteessa oikein tapahtuu. Ja sen sijaan, että tilanteessa olisi subjektiivisenä kokijana, siirtyykin objektiivisen tarkkailijan asemaan, joka vähentää tunteiden siirtymistä.

Mitä läheisempi ihminen on kyseessä, sitä vaikeampi tarkkailijan asemaan siirtyminen on. Myös omat vahvat ja nopeat tunneheilahtelut vaikuttavat hidastavasti oppimisprosessissa. Siksi on tärkeää opetella vähitellen omien tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja tunteiden säätelyä. Mutta kuten monessa muussakin asiassa harjoitus tekee mestarin. Ja vain harjoittelemalla oppii.

Tärkeintä on muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä kasvaa tasapainoiseen aikuisuuteen.

Blogitekstin kirjoittaja

 

Ritva Huusko
Perheterapeutti
Psykoterapeutti, MSc
Psykiatrian sh

/0 vastausta/kirjoittanut

Miten tunnistaa omia ja toisen tarpeita?

Näin jouluisten kiireiden alla tulee pähkittyä monenmoista ”mitä-hommaan-sille-ja-sille”-paniikkeja. Yritämme keksiä hyviä ideoita, mitä toiselle hyvällä antamisen tahdollamme hankkisimme. Jossain takaraivossa muhii samalla pieni ajatus, ettei mitään turhaa krääsää nyt ainakaan hommaisi. Sitten vielä kysymys ”Mitä sinä toivot joululahjaksi?”. Tuon kysymyksen jälkeen on olo, kuin polkisi pyörän polkimia ilman ketjuja. Tyhjä muljahdus ja hetkellinen tasapainon menettäminen. Änkyttämisen keskeltä saan soperrettua jotain suklaarasiasta (jota oikeasti toivonkin, suklaa loppuu minulta aina kesken) ja jään pohtimaan tarvitsenko jotain. Onko jotain tavaraa tai asiaa, jonka esiin repiminen paketista vastaisi minun tarpeeseeni jollain perustavanlaatuisella tavalla ja tulisin tyytyväiseksi sekä onnelliseksi? On aivan selvää, että lahjan saaminen on tärkeä kokemus sinänsä. Hymy huulilla rapistelu ja sivusilmällä toisen seuraaminen kun tämä odottaa minun reaktiotani. Samoin lahjan antaminen toiselle ja se koko kehoon leviävä lämmön ja mielihyvän tunne kun näkee toisen hymyilevät kasvot. Olisiko se sitten se antaminen ja saaminen, mitä tarvitsemme? En kannusta kokeilemaan pelkkää tyhjien pakettien rapistelua. Se ei ehkä kuitenkaan tunnu ihan samalta.

Minulle on varsin vahvasti vakiintunut terapeuttisessa työskentelyssä kysymykset ”Mitä sinä tarvitset?” ja ”Mitkä ovat arvosi tai mitä pidät tärkeänä?”. Arvojen tarkasteleminen on näyttäytynyt minulle tärkeäksi tavoitteellisuuden apukeinoksi. Arvot ohjaavat meitä ja toimintaamme sekä selittävät pyrkimyksiämme melko pitkälle. Joskus emme ehkä ymmärrä, miksi jokin arvo on meille tärkeä ja siksi haluni on herättää kysymys esimerkiksi nuorten kanssa siitä onko opiskelussa itse oppiminen vai hyvät numerot tärkeää. Se on yllättävän pysäyttävä kysymys. Jostain syystä moni haluaisi vastata oppimisen ja he myöntävät tämän, mutta toimintaansa tarkastellessaan he voivat havaita numeroiden olevan arvon. Ihmettelemme onko tämä meidän itsemme asettama arvo ja tavoite ja mitä se meille lähemmin tarkastelussa merkitsee. Usein päädymme tutkimaan niitä tarpeita, joita nuori pyrkii tyydyttämään tämän arvon ohjaamana ja joskus huomaamme ristiriitaisuuksia tai päädymme miettimään, miten tätä arvoa voisi toteuttaa mahdollisimman vähän haittaa ja/tai ylimääräistä kuormitusta tuovilla tavoilla. Pyrimme tavoitteeseen, että elämä ei olisi vain selviytymistä, vaan että siitä voisi myös nauttia.

Tämän kaltainen työskentely on minun arvojeni mukaista. Toivon auttavani ihmistä haluamaansa muutokseen, mutta en muuttamalla häntä tai arvottamalla hänen näkemyksiänsä. Sisäinen muutos lähtee liikkeelle sisäisestä ymmärryksestä itsestä ja siitä, miten tähän on tultu. Ja muutoksia voi olla todella monenlaisia, joten koen vaikeaksi nimetä jonkinlaista esimerkkiä. Se on kuitenkin positiivinen ja voimaannuttava muutos elämisen laadussa. Se näkyy tarpeiden tyydyttymisenä ja tyytyväisyytenä. Se näkyy läsnäolemisen kautta. Ja se näkyy myös siinä, että elämä on värikästä vaihtelua, aaltoliikettä, jonka takana kiperienkin tilanteiden jälkeen voi nähdä elämisen mielekkyyden turruttavan tylsyyden sijaan. En sinänsä ole kärsimyksen jalostavan vaikutuksen kannattaja, mutta ”kauanko jaksaisit tykätä pizzasta, jos söisit sitä jatkuvasti?”. En ole myöskään hedonisti, mutta kannustan ihmisiä oman hyvän tavoitteluun. Tällaisen lauseen yhteydessä herätän kuitenkin vielä kysymyksen ”Voisitko olla onnellinen, jos ihmiset ympärilläsi olisivat onnettomia?”. Usein voi huomata, että oma onnellisuus voimistuu tai on ylipäänsä mahdollista, kun kanssaeläjämme ovat onnellisempia. Siksi voisi sanoa, että suurta egoismia on tehdä myös toiset onnelliseksi.

Meillä kaikilla on tarpeita ja niin kuuluukin olla. Ne eivät välttämättä ole samanlaisia, kuin muilla kanssaeläjillämme ja joskus sitä on vaikea ymmärtää. Koska emme mahdollisesti kykene ajatusten lukemiseen, niin kovin tärkeää olisi ilmaista ne ajatuksemme omista tarpeistamme ääneen. Tuoda ne näkyväksi toiselle ihmiselle, joka ehkä voisi vastata tähän tarpeeseen tai edes auttaa miettimään keinoja, miten savuttaa ne kyetäksemme kohentamaan tyytyväisyyttämme. Olisiko tämä rauhoittumisen aika mahdollistaja sille?

Blogitekstin kirjoittaja:

Valtter Koivumäki
Kognitiivinen psykoterapeutti,
lasten ja nuorten suuntautumisvaihtoehto (Kela)
Sairaanhoitaja AMK
Kognitiivisen ryhmäpsykoterapian valmentava koulutus

/0 vastausta/kirjoittanut

Kriisin kohtaamisen sukupolviset perinteet

Kriisikohdat elämän varrella auttavat asettamaan elämämämme asioita tärkeysjärjestykseen. Sen minkä ajattelimme olevan tärkeää ennen kriisiä, voi tuntua täysin merkityksettömältä kriisin myötä. Toki voi käydä myös niin, että tärkeät asiat vahvistuvat entisestään. Kriisissä joudumme epämukavuusalueelle ja kohtaamaan asioita, joita emme toivo emmekä halua elämäämme. Kriisiin liittyy menettäminen, tavalla tai toisella. Joskus voimme valita luopumisen vapaaehtoisesti, toisinaan emme voi valita luopumista, mutta silti meidän on kohdattava se. Olipa luopuminen vapaaehtoista tai pakon sanelemaa, se tuo mukanaan muutoksen.

Muutos voi olla 

  • toivottu
  • ei-toivottu
  • suunniteltu
  • äkillinen

Se, miten muutos otetaan vastaan on sekoitus opittuja malleja ja yksilön ominaisuuksia. Vanhemmat voivat auttaa lastaan, jo pienestä pitäen hyväksymään tunteet ja nimeämään niitä, sallia niiden olemassaolo elämässä. Tai sitten vanhemmat voivat väheksyä tunteita ja nimetä ne heikkoudeksi, ja ilmaista eri keinoin, että niiden ilmaisu ei ole hyväksyttävä malli perheen kulttuurissa. Vanhemmat voivat myös seilata näiden mallien välillä, sallien välillä tunteet ja nimeten niitä ja toisella kertaa riistää lapselta luvan tunteisiin. Lapset oppivat kasvun myötä, mikä on luvallista ja hyväksyttävää tunteiden ja itsensä ilmaisemista ja siitä tulee hänelle “normaali-malli”. Tästä linkistä voit katsoa videolta enemmän yksilön “normaalin” muodostumisen prosessista. 

Toivottu muutos

Kun muutos on tervetullut ja toivottu, kriisiä ei yleensä koeta ahdistavana. On kuitenkin tilanteita, joissa hartaasti odotettu muutos toteutuessaan tuo mukanaan ahdistusta, pelkoa ja kriisin. Tällainen tilanne voi tulla eteen esimerkiksi, kun raskaus todennetaan hedelmöityshoitojen jälkeen. Raskaus voi ollakin ahdistusta tuottava kriisi, vaikka tulos on enemmän kuin toivottu.  Menettämisen pelko ja raskauden tuoma muutos, vanhemmuuteen valmistautuminen voivatkin olla iso kriisi raskauden käynnistyttyä.

Toivotussa muutoksessa, joka tuo mukanaan pelon tulevaisuudesta, on hyvä puhua peloista ja ahdistuksen tunteesta jonkun kanssa. Nämä tunteet ovat normaali osa muutosta. Muutoksessa on normaalia kokea kaikenlaisia tunteita, yhtäaikaa tai vuorotellen. Voi olla iloinen ja samalla peloissaan, toiveikas ja toisessa hetkessä epätoivoinen. Tunteet ovat viestintuojia sisäisestä prosessista ja niitä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan. Kun tunteet saavat tulla ja mennä vapaasti ja on lupa itkeä, jos itkettää ja nauraa jos naurattaa, epämääräinen ahdistusmöykky ei pääse kasvamaan suuren suureksi.

Tunteen ei tarvitse ohjata koko toimintaa, mutta ne ovat tärkeä osa elämää ja ne auttavat päätöksenteossa tarpeen tullen. Tunteet viestivät jokaisen omista hyvinvoinnin rajoista, jos niitä on oppinut kuuntelemaan. Jos omia tunteita ei kuuntele, vaan ajattelee kaiken järjellä tai “normaalin” kautta, voi ajatua toimimaan itseään vastaan. Itseään vastaan toimii silloin, kun ajattelee, että jollakin tietyllä tapaa toimiminen on oikein eli normaalia tapaa toimia, vaikka se itsestä tuntuu pahalta. Jokin asia voi tukea toisen terveyttä ja hyvinvointia, mutta toisen kohdalla se voi toimia täysin päinvastaisesti ja tuoda pahoinvointia. Käytännön esimerkki voisi olla maraton-juoksu. Toisella juokseminen toimii täydellisenä tapana tuoda hyvinvointia ja palautua stressistä ja toisen keho ei kestä niin rankkaa liikuntaa. Jos jälkimmäinen henkilö pakottaa itsensä samaan suoritukseen kuin ensimmäinen, hänen hyvinvointinsa ei lisäänny vaan päinvastoin vähenee. Jos taas ensimmäinen joutuisi noudattamaan jälkimäisen elämäntapaa, hänelle se voisi tietää hyvinvoinnin vähentymistä.

Jos molemmilla näillä henkilöillä on sisäinen lupa, omassa sisäisessä kokemusmaailmassa oleva lupa, kuunnella omaa kehoaan ja tunteitaan, he todennäköisimmin päätyisivät toimimaan omaa hyvinvointiaan kunnioittavalla tavalla. Ensimmäinen juoksee ja nauttii siitä ja toinen tekee jotakin muuta, josta hän nauttii. Mikäli sitä lupaa ei ole, päätyvät nämä henkilöt mitätöimään omat tunteensa ja toimimaan vastoin itseään. Jos on lupa kuunnella omaa itseä, tunteita viestintuojina omasta itsestä kertomassa, päätyy mitä todennäköisimmin itselle ja sitä kautta läheisilleen parhaaseen ratkaisuun. Oman itsen kuunteleminen on merkki itsen kunnioittamisesta. Kun yksilö pystyy kunnioittamaan itseään, hän kykenee tämän myötä kunnioittamaan myös muita ihmisiä. Mikäli yksilöllä ei ole lupa kuunnella ja kunnioittaa omia yksilöllisiä tarpeitaan, joita tunteet auttavat tunnistamaan, on hyvin vaikea kunnioittaa ketään muuta ja nähdä heidän tarpeitaan.

On viisautta osata kuunnella omia tunteita ja antaa niiden tulla ja mennä vapaasti, pakottamatta. Jos jokin asia tuntuu pahalta, voi kuunnella sitä ja etsiä toisenlaista tapaa toimia. Jos jokin asia huolettaa, on hyvä jakaa se huoli läheisten ihmisten kanssa, se auttaa usein puolittamaan huolen tunteen. Ääneen sanoitettu tunne ja kokemus auttaa itseä kuulemaan, mitä ajatukset ovat ja toisen reaktio tuo joko vahvistuksen tunteelle tai auttaa sitä lieventymään. Onkin tärkeää, että kuuntelija osaa kuunnella empaattisesti ja rohkaista luottamaan siihen, että elämä kantaa. Mikäli tällaista ihmistä ei lähipiirissäsi ole, on ammattilainen hyvä vaihtoehto auttamaan.

 

Ei-toivottu muutos

Sairastuminen, onnettomuus, läheisen kuolema, työpaikan menettäminen, konkurssi, vauvan tai hedelmöittyneen munasolun kohtukuolema ovat mm. sellaisia ei-toivottuja muutoksia, jotka yleisesti tuovat kriisin mukanaan. Sellaiset tilanteet ja asiat, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, vaan ne täytyy jotenkin vain elää läpi, voidaan kokema traumaattisena kriisinä. Tapahtuman äkillisyys tai se, ettei asiaan ole mahdollisuutta vaikuttaa lisäävät trauman vahvuutta. Toki yksilölliset piirteet ja aikaisempi elämänhistoria vaikuttavat siihen, kuinka traumaattisena kriisi koetaan. Saman kriisin yksi voi kokea hyvin traumaattisena, josta on työläs päästä yli ja joku toinen voi päästä tilanteesta ilman traumaa.

Ei-toivotussa muutoksessa pätevät samat periaatteet kuin toivotussa muutoksessa oman itsen kuuntelemisessa. Kun muutokseen ei ole voinut vaikuttaa on tärkeää, että on joku jolle voi kertoa menetyksestään, ilman että kokee kuormittavansa kuuntelijaa. Menetystä voi haluta puhua läpi moneen kertaan ja se auttaa jäsentämään, mitä oikein tapahtui. Joku voi kääntyä sisäänpäin, pohtien asioita yksin tai yrittäen olla ajattelematta koko asiaa. Muutoksessa voi kytkeytyä päälle erilaiset selviytymismekanismit, jotka auttavat selvitymään kriisin läpi. Traumaattisen kriisin kohdatessa on tärkeää kuunnella yksilöllisiä tapoja purkaa traumaattista tilannetta ulos itsestä. Yhdelle tapa on puhuminen, toiselle liikkuminen, kolmannelle musiikki tai muut taiteet. Olipa keino mikä hyvänsä, on tärkeää, että surutyö ja trauma puretaan pois mielestä ja kehosta, eikä se pääse koteloitumaan ja muotoutumaan traumaattiseksi, työstämättömäksi muistoksi kehoon ja alitajuntaan.

Alle murrosikäisellä ei ole vielä välttämättä riittävää sanallista purkamisen kypsyyttä olemassa, jolloin lapsi voi purkaa tapahtumaa esimerkiksi leikin avulla tai liikunnalla. Lisäksi aikuisen on tärkeä pitää asiaa avoinna puhumiselle, jotta lapsi voi halutessaan asiaa puhuen pohtia ja käydä läpi. Iän ja puhumisen myötä lapsi jäsentää tapahtumaa ja aikanaan hän voi asiaa alkaa sanoittamaan itse, niin halutessaan. Aikuisen tärkein tehtävä on luoda lupa puhua ja puhua asioista lapsen ikätason mukaisesti, ei liikaa, mutta ei myöskään puhumisen lupaa tukahduttaen. Näin luodaan lapselle lupa puhua, jos hän sen aikanaan haluaa itse valita puhua aiheesta.

Kun asioista ei osata puhua, tai ei haluta pitää kipeää aihetta esillä, vaan halutaan mieluummin vain jatkaa elämää, ikään kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut, luodaan vaikenemisen kulttuuri. Tässä kulttuurissa vaikeista aiheista puhuminen on tabu. Näitä aiheta vältetään ja se, joka yrittää aiheen nostaa puheeksi vaiennetaan eri tavoin. Vaientamisen tapoja ovat mm.

  • kiusaantunut hiljaisuus, kieltäydytään ottautumasta aiheeeseen
  • suuttuminen, jos aihe nostetaan puheeksi
  • keskustelun kääntäminen määrätietoisesti aina muihin aiheisiin, mieluiten johonkin mahdollisimman kauas itsestä, vaikkapa naapuriin tai johonkin julkisuuden henkilöön, säähän ym.

Vaientamisen tavat ovat puolustusreaktioita, joiden avulla halutaan välttää kivun nouseminen esiin itsellä ja muilla. Syynä vaikenemisen kulttuurin syntyyn on yleensä sukupolvinen puhumattomuuden kulttuuri, ei olla opittu puhumaan. Pikemminkin on voitu oppia siihen vahvasti, että kipeistä asioista ei puhuta. Ei vain puhuta. Piste. Ei puhuta, koska ei olla opittu sanoittamaan omia tunteita, eikä myöskään niitä kohtaamaan ja käsittelemään. Näin myöskään toisten tunteille ei osata antaa tilaa.

Vaikenemisen kulttuuri voisi olla nimeltään myös näennäisen selviytymisen kulttuuri. Tässä kulttuurissa jokainen yksilö joutuu selviytymään yksin kuormittavista asioista. Hänellä ei ole tilaa eikä lupaa ilmaista tarvitsevuuttaan tai heikkouttaan. Kulttuurin sisällä onkin usein runsaasti piilossa olevaa henkistä pahoinvointia, jota oireillaan yhteisön sallimin tavoin. Erilaisia pahoinvoinnin ilmaisun tapoja voi olla toisten “hyväntahtoinen” piikittely, joka on todellisuudessa henkistä väkivaltaa. Pahoinvointia voidaan lääkitä päihteillä tai muulla riippuvuudella (työ, pelit, seksi, urheilu), riippuen siitä, mikä on yksilön yksilöllinen selvitymiskeino ja yhteisössä sallittu tapa. Olipa selvitymiskeino mikä hyvänsä, se on aina selviytymiskeino, ei keino käsitellä asiaa ja päästä sen yli. Selviytymiskeinoista voit lukea lisää täältä. 

 

Suunniteltu muutos

Muun muuassa eläkkeelle jääminen, muutto eri paikkakunnalle, avioero, lasten muutto pois kotoa ovat muutoskohtia, jotka ovat yleensä etukäteen hyvin suunniteltuja ja pohdittuja. Jokainen näistä kohdista ja muutoinkin suunnitellussa muutoksessa voi olla yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa, surullistakin. Elämä muuttuu voi muuttua radikaalistikin ja muutoksen tuoma suru yllättää. Mitä suurempi muutoksen tuoma helpotus on, sitä pienempänä kriisi koetaan. Muutoksen tuoman kriisin tietää vasta ajan kanssa, elämän muuttumisen jälkeen. Surutyö luopumisessa pääsee  kunnolla alkamaan vasta kun muutos  tapahtunut ja muutoksen tuomat realiteetit ovat arkipäivää.

Suunnitellussakin muutoksessa on hyvä turvata ja luvata itselle aikaa ja tilaa käydä muutokseen liittyvät tunteet läpi, rauhassa ja hyväksyen ne osana prosessia.

 

Äkillinen muutos

Äkillinen, ei-toivottu muutos koetaan usein kriisinä, ja siinä on neljä eri vaihetta. Kriisi voi olla myös traumaattinen, riippuen siitä kuinka yllättävä se on ja kuinka suurena menetys koetaan. Mitä vähemmän muutokseen on voinut varautua ja vaikuttaa, ja mitä suuremman turvattomuuden tunteen kriisi tuo tulleessaan, sitä traumaattisempana se yleensä koetaan. 

Omassa elämässäni jouduin kasvotusten kriisin yllättävien vaikutusten kanssa vastikää. Ajelin töistä kotiin, turvallisuuden tunteeseen kietoutuneena, aivan kuten  muinakin arkisina päivinä. Kyydissäni oli tyttäreni ja hänen ystävänsä. Aivan yllättäen matkamme katkesi kovaan rysäykseen. Tapahtuman yllätyksellisyydestä kertoo, että meillä jokaisella kyydissä olijalta meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Itse kuvittelin, että jostain yllättävästä viasta johtuen uusi autoni oli vain jostain syystä räjähtänyt yks kaks. Vaikka 32 vuotta autoiltuani tiedän, että auto ei vain yks kaks räjähdä, niin se oli ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli. Epälooginen ja epätodennäköinen selitys.

Kun tulemme täysin yllätetyiksi, järki ei olekaan se, joka vastaa tilanteessa toimimisesta vaan meidän alitajuntamme ottaa johdon. Jos olemme valmistautuneet yllättävän tapahtuman kaltaisiin tilanteisiin tietoisesti ennen tapahtumaa ja olemme koko ajan valppaana, tiedostaen, että hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotain yllättävää voi tapahtua, järki kytkeytyy tilanteessa nopeasti avuksi. On silti yksilöllistä, kuka pystyy toimimaan tilanteessa ja kuka ei. Osa ihmisistä osaa reagoida nopeasti yllättävissäkin tilanteissa ja osa lamaantuu täsysin ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Minä olen yleensä se, joka osaa toimia yllättävissäkin tilanteissa. Tällä kertaa tulin niin yllätetyksi, että en osannut muuta kuin ihmetellä, että mitä ihmettä oikein tässä tapahtuu.

Me kaikki kolarin osapuolet pääsimme lähinnä säikäyksellä ja hyvin pienin fyysisin vammoin rysäyksestä, tosin autot menivät lunastuskuntoon. Itse jäin pohtimaan suurta säikähdystä, joka jokaisella meillä kolmella tuli. Kolari ravisteli meidän turvallisuuden tunnetta ja näytti realiteetin, jonka keskellä elämme. Kolari sai aikaan stressireaktion kehossa ja mielessä. Voisin tämän jälkeen kulkea koko ajan täysin valppaana kaikkialla, mutta pidemmän päälle, se ei ole jaksamista tukeva ratkaisu. Toki meidän tulee olla valppaita, mutta stressireaktio tuo ylivalppauden. Jatkuva ylivalppauden tila syö elimistöä, siksi stressitila on tärkeä saada kytkettyä pois mielestä ja kehosta arjen myötä. Ei kieltämällä itseään tuntemasta, vaan hyväksymällä tunteet ja tuntemukset osana normaaalia toipumisprosessia.

Empatia itseä kohtaan

Olipa muutos mikä hyvänsä, on tärkeää, että sallii itselleen kaikki ne tunteet, joita muutos herättää. Jos lupaa tuntea ei aikaisimmissa sukupolvissa ole ollut, voit luoda itsellesi luvan. Tunteet voivat olla tuskaisia käydä läpi ja kriisi tuntua ylivoimaiselta elää läpi. Silloin on viisautta pyytää ammattilaisia tueksi matkalle.

Blogitekstin kirjoittaja

Ritva HuuskoRitva Huusko
Perheterapeutti, psykoterapeutti MSc
Psykiatrinen sh

/0 vastausta/kirjoittanut

Pelon maantiede

Tyttö painaa turvakodin oven takanaan kiinni. Hänen puhelimensa on suljettu, ettei kukaan pysty paikallistamaan hänen olinpaikkaansa. Tyttö ei tiedä kauanko piilossa olo tulee jatkumaan. Voiko perhe antaa hänelle anteeksi hänen tekemänsä virheen, rakastumisen poikaan, jota perhe ei hyväksy? Koska kyseessä on perheen kunnia, tyttö ei voi vapaasti valita, keneen hän rakastuu. Tytön kulttuurissa hän on se, joka kannattelee perheensä kunniaa ja voi sen myös särkeä. Tyttö ei kuitenkaan omista kunniaa, vaan se kuuluu perheen miehille. Naisen osa on ylläpitää perheen kunniaa omalla toiminnallaan ja valinnoillaan.

 Mikä kunnia?

Eri kulttuureissa kunnia sijoittuu erilaisiin asioihin. Suomessakin kuulee joskus sanottavan “kunniallinen kansalainen” tarkoittaen vaikkapa lakien tarkkaa noudattamista, työnsä hyvin hoitamista ja verojensa maksamista. Individualistisessa kulttuurissa viitataan yksilöön, joka ei ole ajautunut minkäänlaiseen marginaaliin ja hänet nähdään yhteiskunnan yhtenä aktiivisena osatekijänä. Tämän kaltaisessa yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa voi yksilö melko vapaasti ja itsenäisesti tehdä valintojaan – ja määrittää itse kunniallisuutensa.

Niin kutsutussa kunniakulttuurissa on puolestaan yhteisö yksilöä tärkeämpi perheen ollessa yhteisön osatekijä. Pienestä pitäen kasvatuksen myötä yksilö opetetaan tuntemaan seksuaalietiikan ympärille kietoutuvat kunniakoodit. Yhteisön normien noudattaminen on tärkeä osa yhteisöllisyyttä. Yhteisön säilyvyys pyritään turvaamaan yksilöiden noudattaessa sisäistämiään vallitsevia normeja. Yhteisöllisesti myös vartioidaan niiden noudattamista. Yksilö ei voi olla osa yhteisöään, jos hän ei noudata annettuja normeja. Rikkomalla normistoa voi perheenjäsen häväistä perheensä ja saattaa näin koko perheen yhteisönsä hyljeksynnälle. Tällöin perhe pyrkii saamaan yksilön takaisin noudattamaan kunniakoodeja.  Välineinä tässä voivat toimia uhkailu ja väkivalta, jotka saattavat olla kunniakulttuurissa arkipäiväistyneitä toimintamalleja. Kunniaväkivalta voi kohdistua sekä miehiin että naisiin, mutta yleisemmin naisiin.

 

Kunniakoodeja rikkova yksilö yritetään saada seuraamaan yhteisön normeja eri tavoin. Tavat voidaan luokitella kolmeen eri asteeseen:

  • Yksilön rajoittaminen, esim. seuraaminen, puhelimen pois ottaminen, kulun rajoittamiset.
  • Pelon luominen käyttämällä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa; erilaiset uhkaukset kuten tappouhkaukset, pahoinpitelyt.
  • Äärimmäisenä keinona henkirikos.

 

Yksilön rajoittaminen

Veli voi esimerkiksi laittaa GPS-paikantimen siskonsa puhelimeen, nähdäkseen missä sisko liikkuu ja keitä hän tapaa. Perheissä usein veljen tehtäväksi muodostuu valvoa, että sisko noudattaa annettuja kunniakoodeja ja käyttäytyy siveellisesti. Jos veljellä on epäilys, että sisko on rikkonut kunniakoodeja, astutaan seuraavaan luokkaan vallan kentässä. Usein tämän kaltaista konkreettista valvontaa tekevät perheen miespuoliset jäsenet, mutta naiset voivat myös toimia tässä aktiivisesti antaen tukensa. Rajoittavilla toimenpiteillä pyritään ennalta ehkäisemään kunnianormiston rikkomista.

 

Fyysinen väkivalta

Jos kunnianormiston valvonta pääsee pettämään ja normistoa on rikottu, toisinaan tähän riittää pelkkä huhu, voi kuvaan astua mukaan fyysinen väkivalta. Fyysisen väkivallan tarkoitus on laittaa yhteisön kunniakoodistoa loukkaava yksilö ojennukseen ja saada hänet noudattamaan ohjeita. Perheen kasvojen menetys yhteisön silmissä on niin suuri häpeä, että perhe yrittää saada perheenjäsenensä noudattamaan normistoa kaikin keinoin – jopa kuoleman uhalla. Väkivaltaa ei välttämättä koeta rikolliseksi toiminnaksi vaan kurinpidolliseksi toimenpiteeksi.

 

Henkirikos

Jos perhe kokee yksilön häpäisseen peruuttamattomasti perheen kunniaa, voi se päätyä äärimmäisenä tekona riistämään tyttären hengen. Näin perheen kunnia voidaan palauttaa yhteisön silmissä. Maailmanlaajuisesti arviolta 5000 naista kuolee vuosittain kunniaväkivallan seurauksena.

 

Kunniaväkivalta Suomessa tänään

Kunniaväkivalta luokitellaan yhdeksi piilorikollisuuden muodoksi. Suuri haaste on, että se ei useinkaan näy muutoin kuin yhteisön sisällä. Näin moni nainen jää pelon vangiksi omassa elämässään. Hänen elämästään päättävät muut kuin hän itse. Eikä hänellä ole lupaa olla näkyvä ja tarvitseva omana itsenään.  Yhteisön normit määrittävät hänen tarpeensa ja näkyvyytensä. Pelolla yksilö sidotaan hiljaiseen kärsimykseen, johon hänen on vain alistuttava sukupuolensa vuoksi. Äidit kasvattavat tyttärensä samaan pelkoon ja isät kasvattavat poikansa kontrolloimaan perheen kunniaa. Äidit tukevat poikiaan vallan käyttöön ja isät tyttäriään hiljaiseen alistumiseen.

Kasvatuksen myötä yksilöt eivät välttämättä tunnista kohtaamaansa väkivaltaa väkivallaksi, vaan se tulkitaan kurinpidolliseksi menettelyksi, joka on tarpeellista. Kurinpitoa kohdistetaan näissä yhteisöissä yhtä lailla sekä lapsiin että aikuisiin. Kun jokainen yhteisön jäsen tietää, mitä sääntörikkomuksesta voi seurata, saadaan yksilöt pelon voimalla pidettyä kuuliaisina yhteisön kunniakoodeille. Väkivallan ollessa osa arkipäivää ei siihen haeta apua, eikä asiaa paljasteta yhteisön ulkopuolisille. Yksilöllä ei tule välttämättä edes mieleen, että hän voisi hakea kohtamaansa väkivaltaan apua tai että hänen ei tarvitsisi sitä kestää. Näin yksilö on alistettu pelolla yhteisön vallan alle. 

Pelko on yhteisöiden rakenteissa niin syvälle sisäistettynä, että siitä on tullut yhteisön jäsenille normaali ja luonnollinen osa elämää. Pelkoa tai sen aikaansaamaa pahaa oloa ei tiedosteta, koska ne ovat osa normaalia.  Tällöin avun hakeminen ei tule mieleen, koska elämä on normaalia juuri sellaisena kuin se on. Mikäli yksilö voi pahoin, se voidaan selittää osaksi normaalia elämää. Voidaan ajatella, että elämän ei kuulu olla onnellista tai yksilön pahoinvointi on tavanomaista. Näin avun hakemisen kynnys on korkea, koska uskoa ei ole siihen, että asiat voisivat olla toisin.

Kunniakulttuurin sisälle voi rakentua yhteisön normiston myötä tabukulttuuri, joka määrittää mitä voi puhua. Avun saamiseksi yksilön tulee kertoa mahdollisille auttajille yhteisössä kokemiaan epäkohtia. Näin yksilö tulee paljastaneeksi yhteisön ulkopuolisille yhteisöstä asioita, joita yhteisön normiston mukaisesti ei saisi ehkä paljastaa. Tämä on viesti yhteisölle, että se on epäonnistunut tehtävässään yksilöstä huolehtimisessa. Hakemalla apua yksilö häpäisee yhteisönsä. Pelkona voi olla, että jos apua hakee, joutuukin oma terveys tai henki uhatuksi.  Tämä kehä saa väkivallan piiloutumaan syvälle yhteisöön, josta se ei tule yhteisön ulkopuolisille näkyväksi.

Pelon ollessa osa elämän normaalia, ovat masennus ja mielenterveyden ongelmat myös asioita, joiden kanssa pitää vain elää. Sukupolvi toisensa jälkeen voi pitää normaalina osana elämää vaikkapa masennuksen vaikutuksia kuten uniongelmia, somatisointia, lamaantumista. Elämän kapeutuminen on naisille toivottu elämäntapa, jolloin toimintakyvyttömyys ja lamaantuminen eivät välttämättä tule esille ongelmana, yhteisön näkökulmasta katsottuna. Myös psykoottisuus ja sen tuoma lamaantuminen voivat jäädä ymmärtämättä ja hoitamatta.

 

Kunniaväkivalta muualla maailmassa nykypäivänä

Kunniaväkivalta on joissakin maissa niin hyväksyttyä, että se voi olla henkirikostuomiota alentava peruste. Kunniaväkivalta on näissä maissa niin normaali osa yhteiskunnan rakennetta, että uhrit eivät näe mahdollisuutena pyytää viranomaisilta apua. Joissakin tapauksissa nimenomaan valtion virkamies kun voi olla juuri se, joka on uhka yksilön turvallisuudelle. Yksilön pyytäessä viranomaisapua, hän joutuukin tilanteeseen, jossa virkamiehenä on oma isä tai joku yhteisön jäsen, jolta hän piilottelee.  Yhteisön kunnia menee kunniakysymyksissä yksilön edun edelle. Yhteisön jäsen paljastaa yhteisön kunniaa loukanneen sijainnin ja hänet pyritään saamaan kuuliaiseksi yhteisön normeille. Mikäli yksilö ei siihen suostu, on yksilön terveys ja henki uhattuna. Näin yksilö jää yksin ja tukea vaille, ellei hän löydä jotain muuta yhteisöä, johon liittyä ja saada sitä kautta tukea ja turvaa.

 

Mistä ja miten kunniaväkivallan uhri  voi saada apua?

Mikäli huomaat kohtaavasi lähisuhdeväkivaltaa tai elät sen pelossa, käänny poliisin puoleen. Poliisilla on omat työkalunsa auttamiseen.

Jos koet väkivallan uhkaa ja pelkäät oman turvallisuutesi puolesta, voit hakeuta Ensi- ja Turvakotiin, joita on ympäri Suomea.

Kunniaväkivallan uhri voi saada apua mm. Sopu-hankkeen kautta. Sopu-hanke on Suomen Setlementtiliiton hanke ja lisää hankkeesta voit lukea, tästä linkistä.

Jos et ole aivan varma siitä, kohtaatko väkivaltaa, löydät tältä videolta, mitä on henkinen väkivalta.

 

Blogitekstin kirjoittajat ovat opiskelujensa ja töidensä myötä perehtyneet kunniaan liittyvän väkivallan ilmenismuotoihin.

Sirpa Koskela
Poliisi
FM, Uskontotiede
Psyk.sh

 

 

 

 

 

Ritva Huusko
Psykoterapeutti, MSc
Perheterapeutti
Psyk.sh

/0 vastausta/kirjoittanut

Rajojen asettamisen taito vanhemmuudessa

Rajojen asettaminen on taitolaji. Hyvät ja turvalliset rajat auttavat lasta elämän haasteiden kohtaamisessa. Kun lapsi oppii tunnistamaan omat hyvinvoinnin rajansa ja hänellä on lupa pitää ne, hänen hyvinvointisa tila mahdollistuu. Hyvinvoinnin tila tarkoittaa sitä, että yksilöllä on hänen omien yksilöllisten tarpeidensa mukainen tila käytettävissä. Tämä tila ei riko muita ihmisiä kohtaan tietoisesti eikä tarkoituksella. Rajojen laittaminen voi tuntua toisesta osapuolesta loukkaavalta, mikäli hän ei ole rajojen asettamiseen tottunut. Rajojen tarkoitus on, että yksilön on lupa olla paras versio itsestään.

Kolme rajojen asettamisen kulmakiveä ovat:

  • rakkaus
  • kunniotus
  • auktoriteetti

Rakkaus

Rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetilla asetetut rajat luovat yksilön, jolla on lupa olla se joka hän on. Yksilö saa kokea olevansa rakastettu ja juuri oikeanlainen sellaisena kuin hän on ja hän oppii rakastamaan itseään. Tästä linkistä pääset katsomaan videoni itsensä rakastamisesta.

Vihalla asetetut rajat on usein nopea, hetkellinen keino rajojen asettamiseen. Jatkuvasti vihalla asetetut rajat luovat ihmisen, joka hänen toivotaan olevan, eikä yksilön omaa kokemusta itsestä kuulla. Pitkälla aikavälillä vihalla rajojen asettaminen rikkoo yksilön. Viha luo pelkoa, turvattomuutta, kapinaa ja estää rakentavan vuoropuhelun. Vihan pelossa lapsi ei uskalla kertoa vanhemmalle totuutta tunteistaan, teoistaan ja kohtaamistaan asioista. Tämä malli jättää lapsen vailla suojaa mm. kiusaamistilanteissa ja muissa elämän haasteissa, sillä hänellä ei ole omaa turvallista aikuista, joka voisi auttaa lasta vaikean tilanteen yli.

Kun lapsen kasvua ja kehitystä halutaan tukea on tärkeää rakentaa dialogi eli vuoropuhelu, Dialogissa lapsella on tila tulla kuulluksi ja nähdyksi yksilöllisine tarpeineen, pelkoineen ja iloineen. Sisarukset voivat erota hyvinkin paljon yksilöllisissä tarpeissa ja vanhemman on tärkeä oppia näkemään ja vastaamaan jokaisen lapsen yksilöllisiin tarpeisiin.Lapsi ja vanhempi voivat olla hyvin erilaisia temperamentiltaan ja ydintarpeiltaan. Siksi on tärkeää, että aikuinen oppii kuulemaan lapsen yksilöllisen tarpeen ja osaa siihen vastata. Näin luodaan hyvinvoinnin tilan perustus.

Kun rajat asetetaan rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetilla, luodaan lapselle mahdollisuus kukoistaa juuri sellaisena kuin hän on. Rakkaus ei tarkoita rajattomuutta, vaan sitä, että aikuinen suostuu omalle epämukavuusaluelleen eli olemaan epämukava, lapsen paras näkökulmanaan. Rakastamiseen kuuluu, että osaa antaa rakentavaa palautetta, joka tarkoittaa rajojen piirtämistä sanoin. Rajat piirretään sanoin niin selkeästi, että lapsi pystyy ne ikätasonsa mukaisesti ymmärtämään. Pienelle lapselle se voi olla pelkkä ei. Murrosikäiselle jo pidempi selitys, miksi ei. Selitys ei ole itse tarkoitus ja loputon selitysten viidakko, vaan sillä ilmennetään kunnoitusta lapsen ymmärrystä kohtaan.

Jollekin lapselle riittää pehmeästi sanottu ei, ja napakasti sanottu saa jo itkun aikaan. Toiselle vanhempi joutuu sanomaan saman asian miljoona kertaa hyvin napakasti ennenkuin asia tuntuu menevän perille, jos vielä silloinkaan. Jos näitä kahta hyvin erilaista lasta kasvattaa samalla tavalla toinen joko oppii pelkäämään ja varomaan kaikkea, tai toisella ei ole hänelle riittäviä rajoja. On rakkautta vanhemmalta osata nähdä lasten erilaisuus ja erilaiset tarpeet ja haluta vastata niihin yksilöllisesti mahdollisuuksien mukaan. Tämä kysyy vanhemmalta joustavuutta ja aikuisuutta. Aikuisuus on sitä, että aikuinen ei taannu lapsen tasolle tunneilmaisuissaan tiukan paikan tullen vaan pystyy säätelemään omia tunteitaan.

Kunnioitus

Dialogi, kunnioittava vuoropuhelu viestii lapselle vanhemman rakkaudesta ja kunnioituksesta. On tärkeää, että lapsi kuulee rajoja asetettaessa, että rajoja laitetaan, koska häntä rakastetaan. Kaiken toiminnan tulee olla yhtenäisessä linjassa näiden sanojen kanssa, jotta lapsi saa kokemuksen, että häntä rakastetaan. Sanat auttavat lasta sanoittamaan asioita ja jäsentämään tapahtumia kielellisesti.

Toiminta eli teot ovat esikuvana sille, miten lapsen toivotaan toimivan. Aikuisen tekojen ja sanojen tulee olla yhteneväiset, jotta lapsi oppii sen, mitä halutaan opettaa. Jos aikuinen huutaa lapselle ja tukistaa lasta, tämän toimittua ei-toivotulla tavalla, lapsi ei koe olevansa rakastettu vaan vääränlainen, ei-rakastettu. Lapsen kunnioittava tapa on, kun aikuinen napakasti toruu lasta, asettaa rajan, kertoen että toiminta oli tyhmää, mutta lapsi ei ole tyhmä vaan rakastettu. Näin lapsi oppii erottamaan teon ja itsensä toisistaan erillisiksi asioiksi. Viesti on tällöin, että ihminen voi toimia tyhmästi, mutta se ei tee ihmisestä tyhmää tai huonoa. Jos näitä asioita ei eroteta toisistaan, lapsella tulee käsitys, että tyhmästi toimittuaan hän on tyhmä ja epäkelpo. Tämä tapa luo lapselle mielikuvan, että hän on huono ja hänelle kasvaa huono omanarvontunto ja itsetunto.

Aikuinen luo kunnioittavia rajoja lapselle puhuessaan lapselle kunnnioittavasti ja käyttäytyessään muutoinkin lasta kohtaan kunnioittavasti, aina. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että lapsen rajoja ei rikota loukkaavalla puheella tai toiminnalla. Lasta kehutaan ja hänelle kerrotaan kuinka rakastettu hän on. Hänelle luotetaan ikätason mukaisia vastuita elämässä, esimerkiksi alle kouluikäinen voi valita kahdesta eri vaatteesta, kumman hän haluaa pukea päälleen. Isompi lapsi voi jo päättää koko vaatekertansa itse, ja hänen päätöksentekoon uskalletaan luottaa.

Lapsen elinpiiri laajenee väistämättä tämän kasvun myötä. Elinpiirin laajentuessa molemmanpuolinen kunnioitus vanhemman ja lapsen välillä on nuorta suojaava tekijä. Nuori voi kyllä hölmöillä, mutta hän voi kertoa hölmöilyistään vanhemmalle ja yhdessä aikuisen kanssa tilannetta selvitellään sen jälkeen. Kunnioittava vuorovaikutus on lasta suojaava, sillä hänen ei tarvitse kokea jäävänsä yksin asioiden kanssa, johon hänellä ei vielä ole kypsyyttää löytää vastausta tai toimintamallia. Tämä malli muodostuu jaksamista tukevaksi malliksi elämässä, sillä mitä tahansa yksilö kohtaa elämänsä varrella, hänellä on aina sisäinen lupa pyytää apua, sitä tarvitessaan.

Auktoriteetti

Auktoriteetti vanhemmalla muodostuu siitä, että hän kunniottaa lasta, näin lapsi oppii kunnoittamaan vanhempaa. Rakkautta voi ilmentää myös rajoja asettaessa siten, että lasta ei häväistä eikä hyljätä eli lapsi pidetään turvassa ja häntä kunnioitetaan. Kun aikuinen pysyy aikuisena lapsen käydessä läpi oman ikätasonsa mukaista kehitystä, lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja hän oppii luottamaan aikuiseen ja tämän reaktioihin. Hän myös oppii kunnioittamaan aikuista, ja tämä luo aikuiselle auktoriteettiaseman.

Auktoriteettiasemaa ei luoda pelolla, vaan todellinen auktoriteetti perustuu rakastavaan kunnioitukseen. Rakastavassa kunnioittamisessa sovitut asiat tehdään, koska halutaan hyvää itselle ja toisille. Pelolla luotu auktoriteetti on näennäistä auktoriteettia. Pelkoon perustuvassa systeemissä, auktoriteettia totellaan, koska tottelemattomuudesta rangaistaan ja rangaistus on niin pelottava yksilölle, että hän mieluummin tekee sen, mitä on pakko tai velvollisuus. Rakkaudella ja kunniotuksella luotu auktoriteetti perustuu vapaaehtoisuuteen ja oman edun ajatteluun, auktoriteettia totellaan, koska halutaan. Pelkoon perustuva auktoriteetti ei voi olla varma valvonnan puuttuessa, että ohjeita noudatetaan. Ohjeiden seuraamiseen liittyy pelko ja se luo joko arkuutta tai kapinaa, yksilöstä riippuen. Kunnioitukseen perustuva auktoriteetti pystyy luottamaan, että ohjeita seurataan, kun ne on sisäistetty. Ohjeiden seuraamiseen liittyy kunnoitus ja lepo, joka luo rauhaa ja tasapainoa. 

Vanhemmuudessa yksi tärkeä taito on omien tunteiden hallinta. Aikuisen pysyessä tyynenä ja rakastavana, mitä ikinä lapsi kertookin, lapselle tulee tila kertoa omat huolensa. Kun aikuinen vihastuu, pelästyy tai saa jonkun muun ison tunnereaktion lapsen kertomusta kuulleessan, lapsi alkaa välttämään asioiden kertomista. Lapsi säästää itseään ja vanhempaansa olemalla kertomatta tai valehtelemalla. Lapsi tarvitsee vanhempansa, niin jaksavana kuin mahdollista ja hän pyrkii tiedostamattaan turvaamaan tämän toiminnallaan. Uhmaikäisen lapsen vanhemmasta tämä väite tuntuu ristiriitaiselta, lapsen hakiessa koko ajan rajojaan. Mutta jos lapsi aistii vanhemman voimavarojen olevan liian vähäiset uhman kestämiseen, lapsi valitsee olla uhmaamatta omaa vanhempaa. Tällaisissa tilanteissa lapsi etsii rajojaan vaikkapa koulussa tai päiväkodissa, tai joustava ja hiljainen lapsi jättää tämän kehitysvaiheen väliin.

Aikuinen opetttaa lapselle tunteiden säätelyä omilla reaktioillaan. Jos vanhempi ahdistuu helposti, lapsikin kopio tämän mallin ja vastaa ahdistuksella esiin tuleviin tilanteisiin. Jos aikuinen suuttuu, se on malli, jota kopioidaan. Mikäli aikuinen suhtautuu kaikkeen eteen tulevaan rauhallisesti ja malttiaan menettämättä, lapsi oppii, että maailma ei suistu raiteiltaan mistään, vaan kaikesta voi selvitä avun kanssa ja kaikesta voi puhua. On aikuisuutta osata hallita omia tunteitaan. Lapsi kasvaa kunnioittamaan aikuista, kun aikuinen pysyy aikuisena, osaten hallita omia tunnemyrskyjään. Ja kunniotus luo auktoriteettiaseman aikuiselle pakottamatta.

Mitä jos rajat on luotu muilla keinoilla?

Lapsi oppii kyllä selviytymään elämässä, vaikka rajat asetetaan muutoin kuin rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetillä. Tällöin hän kehittää omaa selvitytymistä parhaiten palvelevat keinot, joita voivat olla mm. valehtelu, ylikiltteys, ylihuolehtiminen, ylenmääräinen urheilu ja hän voi vaikuttaa hyvinkin selviytyjältä. Häntä voidaan jopa kiittää ja palkita selviytymiskeinojensa vuoksi, mikä lisää niiden valtaa yksilön elämässä. Mikäli turvallista aikuista ja turvaa, sekä lapsen kehityskaaren mukaista omaa tilaa, ei kasvuvuosina lapselle löydy, hänestä kasvaa aikuinen, jonka selviytymiskeinot auttavat hänet vaikeiden tilanteiden yli.

Selviytymiskeinot ovat kainalokeppejä, ei terve ja tasapainoinen hyvinvointia tukeva malli. Se voi näyttää terveeltä ja hyvältä, mutta selviytymiskeino on selviytymiskeino. Selviytymiskeino perustuu ulkoisiin vakauttamistekijöihin. Esimerkiksi jos yksilö liikkuu riittävästi, hän kokee olevansa oikeanlainen ja riittävä ja jaksava. Jos hän ei pääse urheilemaan, hänen kireytensä on käsinkosketeltavaa, koska hänellä ei ehkä ole muita malleja stressinpurkuun opeteltuna. Tai joku toinen voi antaa itsestään kaiken muiden ihmisten tai jonkun asian palveluun, jättäen oman itsensä hoitamisen taka-alalle, koska hän ei ole tärkeä.

Erilaiset persoonallisuustyypit kehittävät omanlaisensa selviytymiskeinot. Ehkäpä tunnet aikuisia ihmisiä, joiden on hyvin vaikea kytkeytyä tunteisiin ja hän käsittelee kaiken järjen kautta. Hänen mielestään tunteet ovat turhia. Joku toinen taas tekee kaikki päätöksensä tunteella, ja järjen ääni tulee vasta asioiden jo tapahduttua. Kolmas keskittyy ystävyys- ja ihmissuhteisiin ja kokee selviävänsä runsaan sosisaalisen tuen myötä, elävänsä niille ja niistä. Neljäs piirtää, maalaa, tanssii tai tekee mitä tahansa luovaa, pitääkseen ajatukset ja tunteet hallinnassa ja miellyttävissä asioissa. Viides heittäytyy mukaan johonkin aatteelliseen yhteisöön ja saa sieltä selviytymiseensä voimat. Kuudes urheilee innolla ja ilmaisee sen olevan hänelle henkireikä ja jaksamisen apu. Kaikki nämä ovat rakentevia selvitymiskeinoja. Tuhoisia selvitymiskeinoja ovat pakeneminen päihteisiin, sietämättömältä tuntuvia asioita. Joskus hän nimeää sen hauskanpidoksi, joskus hän lääkitsee harmia, mutta tunteiden turruttaminen päihteillä on aina keskiössä. Selvitymiskeinot ovat silti aina enemmän tai vähemmän haitallisia, sillä ne estävät joustavan tavan toimia, lukkiutuessaan stressavaaksi koetussa tilanteessa päälle. Tästä linkistä voit käydä testaamassa, onko sinulla haitallisia selviytymiskeinoja eli tunnelukkoja. 

Mikäli lapsi oppii asettamaan omat hyvinvointinsa rajat, aikuisen avulla lapsuuden aikana, hän oppii joustavaa tapaa toimia. Lapsi oppii rauhoittamaan itsensä vaikeksi kokemassaan tilanteessa ja pyytämään apua, kun hän sitä tarvitsee. Lopuksi, kannattaa muistaa, että täydellistä ihmistä ja vanhemmuutta ei  ole olemassa. Jokainen meistä vanhemmasta, tekee omat virheensä. Jos kaikesta on lupa ja tila puhua, myös vanhemmuudesta lapsi-aikuinen välillä, voi monta virhettä saada anteeksi ja korjata sillä.

Blogitekstin kirjoittaja

Ritva Huusko
Perheterapeutti, psykoterapeutti

 

/0 vastausta/kirjoittanut

Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa

Hyvä vanhemmuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä. Hyvä vanhemmuus myös tunnistaa yksilölliset lapsen ja aikuisen tarpeet ja etsii keinot tasapainoilla niiden välillä. Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa ovat vääriä mielikuvia vanhemmuudesta, jotka saavat vanhemman tuntemaan epäonnistuneensa. Hyvässä vanhemmuudessa pystytään näkemään pienet onnistumiset, vaikka arki olisi kuinka myrskyävää tai kuluttavaa aika ajoin. Pienet onnistumiset rohkaisevat jaksamaan, kun vanhemmuuden haasteet tuntuvat vaativan enemmän kuin antavat. 

Vanhemmuuden viisi harhakuvitelmaa ovat:

  • Lapsen tyytyväisyys ja toimivuus on suoraan verrannollinen vanhemmuuden laatuun
  • Vanhemman tulee antaa ja tehdä kaikkensa, että lapsi saa sen, mitä hän tarvitsee
  • Riittävä rakkaus korjaa kaiken
  • Lapsi toimii samoin kuin vanhempi esimerkin myötä
  • Lasta voi suojella elämän vastoinkäymisiltä

Lapsen tyytyväisyys ja toimivuus on suoraan verrannollinen vanhemmuuden laatuun

Lapsen ja vanhemman yksilölliset ominaisuudet temperamentti, herkkyys, älykkyys ja kiinnostuksen kohteet voivat olla hyvinkin erilaisia. Se mikä vanhemman mielestä tuntuisi hyvältä itseä kohtaan, voi tuntuakin lapsesta ärsyttävältä jopa pahalta. Suuria haasteita vanhemmuudessa koetaankin juuri silloin, kun vanhempi ja lapsi ovat temperamenttityypiltään toistensa vastakohdat. Vanhempi voi ajatella olevansa epäonnistunut, kun lapsi saa raivokkaita kiukkukohtauksia eikä tyynny niistä, vaikka vanhempi tekee mitä. Jos vanhempi ei ole koskaan itse kokenut niin suuria tunteita, hänen on vaikea asettua lapsen asemaan ja ymmärtää, mitä tämä käy läpi. Kun taas vanhempi, jolla on samanlainen temperamentti voi ehkä ymmärtää lapsen tunteen. Haasteeksi muodostuu tällöin joustavan vuorovaikutuksen löytyminen, varsinkin jos molemmat ovat tulisia temperamentiltaan. Toisaalta temperamenttiset ihmiset ymmärtävät tunteiden tuloa ja menoa ja hyväksyvät sen usein osana elämää. Temperamentiltaan rauhallisemmat voivat kokea suurien tunnemyrskyjen olevan kuluttavia jopa pelottavia, kun se toiselle tuntuu hyvältä tavalta päästellä paineita ja saada helpotusta.

Tärkeintä on muistaa armollisuus itseä ja lasta kohtaan ja yrittää löytää rakentava vuorovaikutus, jossa molemmat osapuolet ymmärtävät, mitä toinen tarkoittaa. Ymmärryksen rakentuminen vie usein aikaa. Itse asiassa kaikki vanhemmuuteen liittyvä ottaa aikansa. Turvallisen vuorovaikutussuhteen rakentaminen vanhemmuudessa vaatii aikansa, eikä sitä voi pakottaa. Luottamus ja turvallisuuden tunne rakentuu vanhemman luoman turvallisuuden tunteen, hyväksynnän ja rakkauden kautta, läpi kasvuvuosien. Siihen ei ole olemassa pikaratkaisuja, eikä haasteisiin useinkaan nopeita ratkaisuja. Vanhemmuus onkin elämässä varmasti yksi eniten kärsivällisyyttä opettava osa-alue.

Lapsen toimivuus on osin siis lapsen omaa persoonallisuutta. Ja vanhemman tehtävä on opettaa lasta hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on, sekä etsiä yhdessä lapsen kanssa toimivia ratkaisuja tukea tarvitseviin kohtiin. Lapsi ei ole pieni aikuinen. Hän ei tiedä, ellei hänelle opeteta, mikä on hyvää ja mikä huonoa käyttäytymistä tai miten voi ja miten ei voi käyttäytyä. Lapsi tarvitsee aikuisen avukseen löytämään rakentavan ja toimivan tavan elää. Vanhemman tehtävä on pysyä aikuisena ja opettaa lapselle elämässä selviytymisen ja siinä kukoistamaan mahdollistavia taitoja. Sen enempää vanhempi ei voi tehdä, menemättä lapsen rajojen yli.

Vanhemman tulee antaa ja tehdä kaikkensa, että lapsi saa sen, mitä hän tarvitsee

Vanhemman tulee osata sanoa ei ja olla itse näkyvä ja kuuluva omien tarpeidensa kanssa. Pelkästään lapsen tai vanhemman tarve ei voi ohjata toimintaa, vaan tulee löytää tasapaino molempien tarpeiden kanssa. Vanhempi joutuu osin laittamaan omia tarpeitaan odottamaan, että lapsen turvallisuuden tunne voi rakentua ja hänen elämä saa olla lapsen kehityksen tasoista. Mutta vanhemman ei tarvitse luopua itsestään ollakseen hyvä vanhempi. Itse asiassa vanhemman tulee olla näkyvä myös tarvitsevana, jotta lapsella tulee myös lupa siihen itse aikuisena ja vanhempana ollessaan. Se mistä vanhempi hakee ratkaisun omaan tarpeeseen tulee kuitenkin olla muualta kuin lapselta. Lapsi ei esimerkiksi voi olla aikuisen lohduttaja ja murheiden kuuntelija, vaan se on jonkun toisen aikuisen tehtävä. Näin lapsen ei tarvitse asettua aikuisen osaan jo lapsena. 

Vanhemman malli rajojen asettamisessa tulee lapsen “normaali” -malliksi. Jos vanhempi osaa asettaa hyvinvointia tukevia rajoja lapselle ja itselleen, lapsikin oppii asettamaan rajoja omassa elämässään. Tämä suojaa lasta varhaislapsuudesta saakka kaverisuhteissa sekä myöhemmin parisuhdevalinnoissa ja työyhteisöissä. Jos lapselle ei annetta lupaa ja mallia pitää rajoja, hän on helpommin kiusattavissa ja alistettavissa ihmissuhteissaan elämänsä aikana. Rajojen pitämisen vaikeus myös altistaa ihmistä työuupumukselle.

Riittävä rakkaus korjaa kaiken

Rakkaus ilman rajoja luo toimimattoman kokonaisuuden. Rakkauteen kuuluu rajojen opettaminen. Rajojen asettaminen voi tuntua aikuisesta epämukavalta, mutta lapsen kokemusmaailmassa rakkaudella asetetut tiukatkin rajat tuovat turvallisuuden tunnetta ja auttavat lasta tunnistamaan rajansa. Rajojen asettamisen lupa ja esikuva, edesauttaa myös siinä, että lapsi osaa rajattoman ihmisen kanssa asettaa omat hyvinvoinnin rajansa. Tämä on yksi osa-alue, mikä auttaa lasta siinä, ettei hän tule koulukiusatuksi tai myöhemmin työpaikallaan. Myös aikanaan parisuhteissa ihminen osaa asettaa ja turvata hyvinvoinnin rajansa, jos puoliso yrittää niitä rikkoa.

Rajojen tulee olla asetettu rakkaudella, ne tiukatkin. Lasta ulee ikätasonsa mukaisesti ohjata sisäistämään rajat vähitellen. Jos rajat asetetaan vain “koska minä käsken” -tyyliin, eikä lapsi opi ymmärtämään, että rajat palvelevat häntä, rajat eivät ole suojaavia. Lapsen ymmärtäessä kasvun myötä, että rajat ovat siksi, että hän niistä hyötyy, hän niitä vastaan kapinoidessaankin  pohjimmiltaan sen ymmärtää. Tämä vähentää kapinan tarvetta ja määrää pitkällä aikavälillä, mutta sen ei ole tarkoitus tukahduttaa kapinaa. Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hänellä on lupa kapinoda omia vanhempiaan vastaan turvallisesti. Lapsi opettelee omaa tahtomistaan ja rajojen laittoa omien vanhempien kanssa. Mikäli lupaa kapinaan ei kotona ole ja rajat ovat joustamattomat ja aikuisen mielivaltaisesti sanelemat, perustelematta, on riskinä, että lapsi ei kerro kotonaan huoliaan eikä todellista elämäntilannettaa. Tämä altistaa lapsen kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja asioille, joista vanhempi ehkä juuri haluaa lastaan suojella.

Lapsi toimii samoin kuin vanhempi esimerkin myötä

Jos lapsi toimii väärin etsitään syytä tähän toimintaa usein vanhempien esimerkistä. Tämä on looginen ajatus ja usein totta, muttei aina. Joskus lapsi nimittäin voi tietoisesti valita juuri päinvastaisen toimintamallin kuin mitä hän on kotoaan oppinut.  Se voi olla kapinaa, mutta se voi olla myös lapsen yksilöllisten ominaisuuksien tuoma näkökulma, miten hän haluaa elämäänsä elää. Moni asia jää elämään kotona opituista asioista ja jos emme valitse toimia toisin, toteutamme helposti vanhempiemmi esimerkkiä. Esimerkin toteuttaminen korostuu vanhemmalla iällä ja nuoruusiässä kapina kuuluu ennemmin sen iän kehityshaasteeseen. Joten ne lapset, joilla on lupa ja mahdollisuus kapinoida ja siten etsiä itseään, omaa malliaan, ovatkin ehkä niitä menestyjiä tulevaisuudessa.

Lasta voi suojella elämän vastoinkäymisiltä

Lasta voi valmentaa elämän vastoinkäymisiä ajatellen ja se on vanhemmuuden tärkeä tehtävä. Lapsen laajentaessa reviiriään päiväkodin, koulun ja kasvun myötä, myös vanhemman fyysinen ja henkinen mahdollisuus suojella vähenee. Suojaavaa siinä vaiheessa on, kun lapsi tietää, että kaikesta vastaantulevasta on lupa ja turvallista puhua oman vanhemman kanssa. Omilla aivoilla ajattelu ja lupa kritisoida muiden toimintaa ja sanomisia, myös suojaa lasta. Ehkä paras perintö, minkä vanhempi voi jättää on kyky ajatella itse ja kriittisesti. Näin toimimalla hän voi varjella lasta hyväksikäytöltä ja kaltoinkohtelulta elämän varrella, kautta koko elämän. Kriittinen ajattelu ja toisten toiminnan kritisointi ei aina ole se sopuisin vaihtoehto, joten hyvien keskustelu- ja neuvottelutaitojen opettelu, lupa puhua ja olla näkyvä omine mielipiteineen on siis tärkeä osa hyvää perintöä. Näiden taitojen opetttaminen vaatii useinkin vanhemmalta omalle epämukavuusalueelle menemistä. Jos vanhempi kokee epämukavaksi olla itse näkyvä tarpeineen ja toivomuksineen, hänen on vaikea luoda sitä tilaa lapselle uskottavasti. 

Tärkeintä vanhemmuudessa on läsnäolo ja vuorovaikutus ja sitä kautta lapselle opettaa, että kaikesta on lupa ja turvallista puhua. Näin toimimalla kaikki vastaantulevat asiat voidaan selvittää yhdessä pohtien ja ratkaisuja etsien, yksilöllisten tarpeiden ja tilanteiden mukaan. Tämä malli edistää sekä vanhempien että lasten hyvinvointia, kun asioihin ei tarvitse olla valmiiita ratkaisuja, vaan toimvat mallit löytyvät elämän myötä.

Vanhemmuuden roolikartan avulla voi kotona puolison kanssa tai yksin pohtia syvemmin oman vanhemmuuden eri puolia. Roolikartan löydät täältä.

 

Blogitekstin kirjoittaja Ritva Huusko

Ritva Huusko
Perheterapeutti/psykoterapeutti MSc

 

/0 vastausta/kirjoittanut

Hyvinvoivan parisuhteen viisi merkkiä

Hyvinvoivan parisuhteen voi tunnistaa viidestä merkistä. Mikäli et löydä näitä asioita parisuhteestasi on aika istahtaa alas puolison kanssa pohtimaan asiaa. Pohtikaa miten te yksilöinä ja yhdessä voitte ja miten hyvinvointia voi edistää vai löytyykö siihen yhteistä tahtotilaa. Jos puolisosi ei suostu pohtimaan parisuhteenne tilaa yhdessä kanssasi, voit pohtia suhteenne tilaa yksin. Yksin pohtimisessa on se haaste, että meillä ihmisillä on tapa ja tarve sanoittaa jotenkin toisen mielipiteitä ja tahtotilaa, jotta tilanteessa pääsee eteenpäin. Näin ollen yksin pohtiva tulee aina täydentämään toisen näkökulman omasta näkökulmastaan, jolloin keskustelu väkisinkin vääristyy omaa näkökulmaa kuvaavaksi. Tokihan se kertoo parisuhteenne vuorovaikutuksesta paljon, jos yhteistä asiaa joutuu pohtimaan yksin. Tällöin voi pohtia sitä, millainen parisuhteen vuorovaikutus ja tasapaino on. Parisuhdeterapia voi olla tarpeellista keskusteluyhteyden löytämiseen, jos se on hävinnyt tai sitä ei ole koskaan ollutkaan.  

Hyvinvoivan parisuhteen viisi merkkiä ovat:

  • nollatoleranssi kaikelle väkivallalle
  • erilliset yksilöt yhdessä
  • keskinäinen luottamus
  • keskinäinen kunnioitus
  • molemmat osapuolet tukevat toisiaan

 

Nollatoleransi kaikelle väkivallalle
Väkivalta on aina valtapeliä. Valtapeli tuhoaa tasapainoisen ja onnellisen suhteen mahdollisuuden. Erilaisia vallan ja väkivallan muotoja ovat henkinen, fyysinen, seksuaalinen, taloudellinen, uskonnollinen. Henkistä väkivaltaa on mm. toisen arvon alentaminen sanoin haukkumalla tyhmäksi. Enemmän henkisestä väkivallasta voit katsoa Youtube -videoltani tämän linkin kautta.

Fyysistä väkivaltaa on myös töinäisy tai kova puristaminen, ei vain lyöminen. Seksuaalista väkivaltaa on jo se, että ylipuhuu toisen seksiin vaikka tämä ei siihen ole halukas. Taloudellista väkivaltaa on, jos yhdessä sovittu toisen kotiin jääminen, vaikkapa lapsia hoitamaan muuttuukin nakkeluksi toisen rahattomuudesta. Uskonnollinen väkivalta on sitä, että toisella ei ole vapautta harjoittaa omaa uskontoaan.

Kaikki väkivallan muodot tuhoavat luottamusta ja estävät yhteen kasvamista. Väkivallan ollessa osa suhdetta, rikotaan toisen yksilön rajoja. Rajojen rikkominen saa aikaan muurin muodostumisen puolisoiden välille. Yleensä tämän muurin voi aistia, mutta sitä ei voi sanoittaa ääneen, mikäli on pelko, että joutuu väkivallan kohteeksi. Kaikki väkivalta luo etäisyyttä yksilöiden välille.

Erilliset yksilöt yhdessä
Yksilöt ovat erillisiä yksilöitä, joilla on molemminpuolinen halu jakaa elämä juuri oman kumppanin kanssa. Hyvinvoivassa parisuhteessa molemmilla osapuolilla on mahdollisuus ja tila voida hyvin. Puolisot viihtyvät toistensa seurassa ja varaavat aikaa olla toistensa kanssa. Puolisot haluavat olla toistensa kanssa ja he ilmaisevat sen selkeästi toisilleen eri tavoin. Yhdessä oleminen ei tule pakottamisesta, vaan molempien vapaasta tahdosta. Toisen seuraa kaipaa ja arvostaa niin paljon, että sille raivaa tilaa kalenterissa. Tiivis elämäntahti voi välillä haastaa yhteisen ajan löytämiseen työn ja perheen ristipaineessa ja silti aika yhdessäololle priorisoidaan ja aika löytyy. Yhteinen aika tuo molemmille lisää voimia ja auttaa jaksamaan arjessa. 

Mustasukkaisuutta voi ilmetä pienissä määrin, mutta se on ohimenevä tai ohikulkeva ajatus, eikä ota valtaa mielessä tai ala ohjaamaan toimintaa. Mustasukkaisuuden tunteen pitää kurissa molemmin puolinen tieto ja varmuus siitä, että puolisot ovat läheisiä toisilleen. Läheisyyden tuo keskinäinen luottamus ja kunnioitus ja asioista puhuminen. Puolisot elävät rinnakkain samaa arkea ja tietävät keskustelujen perusteella, mitä toinen asioista ajattelee ja toivoo.

Keskinäinen luottamus
Luottamus rakentuu puolisoiden välille ajatusten ja tunteiden jakamisen myötä. Ajatukset ja tunteet voidaan jakaa eri tilanteissa ja tämä edesauttaa keskinäistä tuntemista. Tunteminen tuo puolisoiden välille luottamusta. Luottamus on sitä, että tietää, miten toinen toimii ja reagoi eri tilanteissa ja sitä reaktiota ei tarvitse pelätä.

Keskinäinen kunnioitus
Keskinäinen vuorovaikutus on kaikin puolin kunnioittavaa. Puhumisen tapa ja käyttäytyminen on kaunista molemmilla osapuolilla toista kohtaan. Arvostusta ja rakkautta osoitetaan sanoin ja teoin, joka päivä vuoden jokaisena päivänä. Rakastavat ja kunnioittavat sanat ja teot ovat yhdessä linjassa toistensa kanssa. Molemmat osapuolet voivat lukea kaikesta vuorovaikutuksesta toisen lämpimät tunteet itseä kohtaan ja ne osataan ottaa vastaan. Riidan tullen asiat riitelevät ja niistä pystytään puhumaan, eivätkä puolisot ala lyömään toisiaan sanoin tai muulla tavoin.

Molemmat osapuolet tukevat toisiaan
Parisuhteessa vuorottelee toisen tukeminen, eikä se ole painottunut jomman kumman vastuulle pelkästään. Elämä tuo eteen monenlaisia asioita. Kun tietää, että mistään ei tarvitse selvitä yksin, puolison jakaessa taakan, voimat riittävät molemmilla. Jos jaksamisen vaatimus painottuu jommalle kummalle puolisolle pääosin aina, se voi saada aikaan uupumisen pitkällä juoksulla. Kun tietää, että molemmat tekevät töitä yhteisen hyvän eteen, luottamus toista ja tulevaisuutta kohtaan kasvaa.

Jos löydät nämä kaikki kohdat parisuhteestasi voit luottaa siihen, että voitte yhdessä rakentaa turvallisen arjen ja kukoistaa elämässä.

Parisuhdetestejä, jotka auttavat pohdinnoissa löydät mm. Väestöliiton sivulta.  

Blogitekstin kirjoittaja:Ritva Huusko

Ritva Huusko
Perheterapeutti, psykoterapeutti

/0 vastausta/kirjoittanut

Vihan monet kasvot

VIHAN MONET KASVOT

Tänä päivänä viha ilmoittaa olemassaolostaan monin eri tavoin. Se ei tarkoita, että sitä olisi vältämättä enempää kuin ennen, se vain näkyy meille kaikille selkeämmin julkisen ja sosiaalisen median kautta. 

Viha voi olla tervettä, omien rajojen pitämistä auttava tunne. Viha voi olla myös yksilöä ja hänen sosiaalista ympäristöään tuhoava. Mikäli oma suhde vihaan ei ole selkeä, se koetaan useinkin hankalana tunteena, jota mieluummin yritetään välttää kohtaamasta. Tällöin monikin kokee, että viha kääntyy omaa itseä kohtaan tuhoavaksi voimaksi.

Oikeutettu viha julkisessa mediassa
Julkinen media on jo vuosia näyttänyt esimerkkiä oikeutetusta vihasta. Viha vain naamiodaan sanoilla näyttämään oikeutetulta arvostelulta, kyseessä olevan henkilön tekojen tai sanomisten vuoksi. Kerrotaan, että vihapuhe on sanan vapautta. Mutta mitä muuta kuin vihaa on sen taustalla, että oikeutetamme itsemme panettelemaan jotakin ihmistä, katsomaan häntä ylhäältä päin ja arvostelemaan hänen valintojaan. Oikeutuksen katsotaan tulevan siitä, että kyseessä on julkisuuden henkilö. Katsotaan oikeudeksi kaivaa julkisuuden henkilön yksityiselämää, sanomisia ja kirjoittaa siitä median liikevaihtoon positiivisesti vaikuttava juttu, yksityisen henkilön kustannuksella. 

Meidän kuluttajien vastuulla on se, mitä luemme, mihin aikamme ja rahamme käytämme. Jos vihapuhe tai pikemminkin kirjoitus myy, niin silloin media sitä tuottaa. Eli jos me, kuluttajat, emme lukisi vihaa ruokkivia julkaisuja, media ei niitä tuottaisi. Media tuottaa sitä, millä on tilausta, sitä mikä myy ja mahdollistaa sen olemassaolon. Sensaatiomaisten lehtijuttujen runsauden perusteella, vihapuheella on tilausta yhteiskunnassamme.

Oikeutettu viha somessa
Sosiaalinen media on nostanut vihapuheen keskusteluihin. Vihan nähdään ryöpsähtävän esille kuin tulivuoren purkauksen, sopivan teeman noustessa esiin. Ihmiset, joiden sisällä on patoutunutta vihaa, purkavat sitä joko yksin tai yhteen liittyen joko yhteen uhriin tai ihmisryhmään. Pohjimmiltaan ilmiössä voidaan havaita viha, joka hakee oikeutettua ilmaisukanavaa. Sillä jos vihaa ei olisi yksilössä, se ei hakisi ulospääsyä eri kanavissa.

Sukupolvinen viha 
Sukupolvinen viha voidaan havaita mediassa näkyvän vihan takana. Viha elää vuorovaikutusrakenteissamme ja ihmisisuhteissamme, ja siitä on tullut normaali osa elämäämme ja siksi sitä on vaikea tunnistaa vihaksi. Mikäli viha on oikeutettua, se saa elää vapaasti meissä yksilöissä, eikä sitä tule välttämättä kyseenalaistaneeksi, koska sen läsnäolo on osa normaalia elämäämme.

Miten tunnistan vihan itsessäni ja vuorovaikutussuhteisssani?
Vihan läsnäolon voi tunnistaa tutkimalla itseä ja omia asenteita ja ihmissuhteita. Oletko enimmäkseen tyytyväinen ja onnellinen vai vihainen, ärtynyt ja stressaantunut? Ovatko ihmissuhteesi enimmäkseen tasapainoisia ja rauhallisia  vai täynnä ristiriitoja ja taisteluita? Vihan läsnäolon voit havaita, jos olet enimmäkseen vihainen ja stressaantunut ja ihmisuhteiessasi on paljon ristiriitoja ja taisteluita. Toki viha voi olla myös piilotettua, jolloin se näkyy vitseiksi naamioituna pisteliäisyytenä, ulos sulkemisena, mykkäkouluna.

Usein reagoimme vihaan eri tavoin, yksilöllisen temperamentin ja opitun käyttäytymistavan mukaan. Yksi hyökkää havaitessaan vihaa, toinen vetäytyy ja kolmas yrittää neuvotella ja ehkäpä jopa miellyttää, vihan laannuttaakseen. Kaikkki tavat ovat yhtä oikein tai väärin, eli ei ole oikeaa tapaa reagoida vihaan. 

Mikäli viha tuntuu kuluttavalta, sietämättömältä siltä voi suojautua, asettamalla itsensä mahdollisimman objektiiviseen asemaan vihan ryöpsähdellessä ympärillä. Siihen tilaan pääset helpoimmin alkamalla vain havannoimaan, mitä ympärilläsi tapahtuu ja mitä ihmiset haluavat sinulle viestittää. Nopein tapa päästä objektiivisen tarkkailijan asemaan, on kysymys “mitä tässä vuorovaikutussuhteessa tapahtuu”.  Tällöin fokus siirtyy vuorovaikutustapahtumaan ja oma vihaan reagointi jää vähitellen vähemmällä, provosoituminen, tunteen siirtyminen vähenee. Ja tässä tilassa on helpompi vähitellen etsiä rakentavia ratkaisumalleja ristiriitoihin tai ihmissuhteisiin.

Blogitekstin kirjoittaja on
Ritva Huusko
Psykoterapeutti, psyk.sh

/0 vastausta/kirjoittanut

Alanvaihdollako työhyvinvointiin?

ALANVAIHDOLLAKO TYÖHYVINVOINTIIN? Read more

/0 vastausta/kirjoittanut