Voit kukoistaa päivästä toiseen, selviytymisen sijaan

Tässä pitkässä blogitekstissä jaan teille poikkeuksellisesti paljon omasta itsestäni. Toivon, että voin näin rohkaista sinua kukoistamaan omassa elämässäsi.

Kuluneet kuusi vuotta ovat olleet minulle rankkoja ja raskaita monella tapaa. Kun olen ajatellut selättäneeni jonkun haasteen, on seuraava jo käsillä. Se, mikä ajasta on tehnyt raskaan, on ollut, että haasteita on ollut useita samanaikaisesti.

On ollut vuorovaikutuksen haasteita kotona ja työelämässä. Läheisten ihmisten kuolemia ja vakava sairastuminen. Kaikkeen ei ole voinut vaikuttaa muutoin, kuin elämällä päivän kerrallaan ja turvaamalla arjen voimavarojen riittävyttä.

Mutta en ole halunnut vain selvitä. Olen halunnut luoda lapsille, jotka olen saanut kasvatettavikseni, mallin, jonka avulla he voivat kukoistaa elämässään. Minä olen halunnut luoda itselleni ja perheelleni elämän, jossa saa olla onnellinen ja hyvinvoiva kaikin puolin. Ulkoisiin tekijöihin ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseen voi.

Olen oppinut, että monenlaisista haasteista voi selvitä. Onnellisuus voi haasteidenkin keskellä kasvaa päivä päivältä. Myrskyn keskellä paistaa jossain aurinko. Minä en näe sitä mylläkän keskellä ollessani, mutta tiedän, että siellä se on. Joten myrsky ei enää tunnukaan kaiken nielevältä.

Olen oppinut, että minun tärkein tehtäväni on huolehtia siitä, että minä jaksan. Näin minulla on annettavaa läheisilleni ja työssäni. Sekä voimia kehittää yritystoimintaa. Ja näin minulla säilyy hyvinvointini tila.

Historiani on sodan perinnön muovaamaa

Olen sodan aikana lapsuutensa viettäneiden vanhempien lapsi. Vanhemmissamme sodan jäljet näkyivät. Äidissä vähän, isässä paljonkin. Isä oli menettänyt oman isänsä onnettomuuden seurauksena jo ennen sotaa. Ja hänen äitinsä vastuulle oli jäänyt 5 alle 8-vuotiasta lasta. Lapsuus oli köyhä ja turvaton.

Sodan sytyttyä isä pääsi Ruotsiin sotalapseksi kaksoisveljensä kanssa, molemmat omiin turvallisiin perheisiinsä. Se oli monella tapaa isän pelastus. Näin vuosikymmeniä myöhemmin ajatellen, hän olisi säästynyt paljolta inhimilliseltä kärsimykseltä, jos hän olisi voinut jäädä Ruotsin perheeseen. Mutta hän palasi kaksoisveljensä kanssa Suomeen äidin ja sisarusten luo, äidin toiveiden mukaan.

Isämme äiti oli varsin persoonallinen tapaus. Hänen huumorintajunsa oli räväkkää, ja hän eli elämänsä loppuun asti, lupaa valintoihinsa muilta pyytämättä. Hän oli itsenäinen nainen, joka osasi silti turvautua muihin ihmisiin, kun hän apua tarvitsi. Mummoa kunnioitettiin sekä hänen eläessään, että sen jälkeen omana itsenään.

Äitini isä oli koko sodan ajan rintamalla. Sodan alussa, hän oli eturintamalla sotimassa ja sodan loppupuolella kuorma-autokuskina. Pappa ei koskaan halunnut puhua sodasta, kun me lapsen lapset olimme pieniä. Kun kyselimme sodasta lapsena, hän kuittasi kyselyn lyhellä lauseella “paska reissu, mutta tulipa tehtyä”. Eikä hän suostunut muistelemaan sotaa muiden sodan käyneiden kanssa. Hän vihasi sotaa ja sen tuottamaa kärsimystä.

Mutta kun tulimme aikuiseksi, hän kertoi sodan kauhuista ja selviytymisen ihmeistä. Hän kertoi, kuinka he olivat joutuneet väijytykseen ja hän oli nähnyt sotilaskaverinsa räjähtävän kranaatin osuessa häneen, papan ollessa lähellä, mutta ihmeen kaupalla hän säästyi.

Hän kertoi, kuinka talvisodassa, kovassa pakkasessa he marssivat viiden minuutin levolla. Sotilaat olivat pareittain ja toinen valvoi, että toinen ei nukkunut viittä minuuttia enempää, ettei hän paleltuisi. Ja sitten oli toisen vuoro. Löytäessään jäätyneitä perunoita hyljätyistä, sodan keskelle jääneistä taloista, he iloitsivat saadessaan ruokaa. Hän vielä lähemmäs 90-vuotiaana muisti jäätyyneen perunan makeuden sen keittämisen jälkeen.

Papan ollessa sodassa, mummo kasvatti yksin heidän ainoaa lastaan, äitiämme. Mummon piti yksin lapsen kanssa ollessaan, myös teinata heille elanto. Hän koki lapsen kasvattamisen, elannon teinaamisen, puolison rintamalla olon raskaana. Äitimme kertoo, että se näkyi mummon  äkkipikaisuutena. Hänen mallinsa vanhemmuuteen oli ankaruus ja kova kuri.

Äitimme, joka on ollut aina ennemminkin kiltti ja äärimmäien tunnollinen, on lie ollut kohtuullisen helppo kasvatettava. Ja niinpä mummo ja äiti selvisivät sodasta yhdessä, enemmänkin tiiminä kuin taistellen toistensa kanssa.

Elämänsä loppuun asti pappa vihasi sotaa ja sen tuomaa kärsimystä. Sitä että lapset joutuivat elämään ilman isiään. Silti hän oli kantanut velvollisuutensa koko sodan ajan. Ja sodan jälkeen pappa oli mukana Suomen jälleenrakentamisessa eläkeikäänsä saakka. Se oli hänelle ainoa oikea tapa toimia. Koska perhe tarvitsee maan, jossa eläminen on mahdollista ja turvallista.

Minä ja sukupolvinen vanhemmuuden perintö

Minä rakastan työtäni ja haluan tehdä täyttä työaikaa. Äitimme on ollut koko työikänsä työelämässä, tehden täyttä työaikaa. Äitiyslomat ovat olleet sen ajan mukaan hyvin lyhyitä. Meitä lapsia on hoitanut kotona lastenhoitaja, vanhempien työssä ollessa. Äitiyden mallina oli työtä tekevä äiti, joka hoiti myös kodin.

Tämän mallin mukaan toimin itsekin. Mutta halusin olla tyttäreni kanssa niin paljon kuin mahdollista, enkä vain vuorotöiden väliin jääviä väsymyksen sumentamia päiviä. Niinpä päätin, että hänen ollessaan pieni sovitin työni ja elämämme siten, että olimme mahdollisimman paljon yhdessä. Tein vain osa-aikaisesti sairaanhoitajan töitä siihen kunnes hän oli 3-vuotias, nekin vuorot mieluiten yövuoroina, että sain päivisin hieman nukuttuani olla hänen kanssaan.

Lopun tarvittavasta toimeentulosta hankin yrittäjänä toimien. Tyttäreni oli mukana kaikessa, missä vain suinkin ajattelin hänen viihtyvän. Muutettuamme paikkakuntaa elämäntyylimme muuttui, tietoisten ratkaisujen myötä. Halusin panostaa kaikin voimin lapsen ja perheen hyvinvointiin. Mahdollistaakseni tämän lähdin opiskelemaan työn ohessa perheterapeutiksi.

Vähitellen perhe alkoi kasvamaan. Mieheni tapaamisen myötä, tulivat hänen kaksi murrosikäistä lastaan ja siitä muutama vuosi eteenpäin sijaislapsemme muutti meille.

Uusioperheen monimuotoisuus ja erilaisten perhekulttuurien yhteensovittaminen tuntui alkuun haasteelliselta. Vuosien saatossa meille on muotoutunut tämän perheen oma toimintakulttuuri. Sen muotoutuminen on ollut määrätietoisen työskentelyn tulos.

Valmistuttuani perheterapeutiksi olen tehnyt väliin osa-aikaisesti ja sittemmin koko aikaisesti omaa työtäni perheterapeuttina. Olen halunnut tasapainoilla työelämän ja vanhemmuuden kanssa, siten että voin hoitaa kodin, lapset ja eläimet mahdollisimman hyvin.

Mutta suoritukseni on kaukana kaukana täydellisestä. Ja vaikka kuinka sitä yritin tavoitella, kuulin ydinperheeni ulkopuolelta arvostelua, joka sai minut suorittamaan vieläkin enemmän.

Joten kysymykseksi nousi, mihin aikani ja voimavarani riittävät. Arvatkaa mistä tingin. No, itseni huolehtimisesta tietysti, vanhempieni mallin mukaan. He ovat halunneet antaa meille lapsilleen aina parasta, mitä vain ovat osanneet. Ja väliin se on tarkoittanut omista tarpeista ja hyvinvoinnista tinkimistä.

Toki olin vannonut, että minä en koskaan toimisi siten, jos minulla joskus olisi omia lapsia. Mutta enhän minä voinut toisinkaan toimia, kun tulin vanhemmaksi. Vanhemmuuden malli lasten tarpeiden turvaamisessa oli minussa niin syvällä, etten voinut toimia toisin. Jos olisin toiminut toisin, olisin rikkonut omia arvojani vastaan. Enkä voinut toimia niin.

Tiesin, etten halua omaa malliani siirtää sukupolvelta toiselle. Mallissa tehdää kovasti töitä, yksilöt ja hyvinvoinnista huolehtiminen jäävät toisarvoisimmiksi. Niinpä minun tehtäväni oli kyseenalaistaa oppimani arvot, jos halusin jättää erilaisen vanhemmuuden mallin seuraavalle sukupolvelle.

Totesin, että minä voin olla läsnäoleva, mutta en todellakaan ole mikään kodin hengetär. Jos keskityn olemaan kodin hengetär, en pysty olemaan läsnäoleva, koska aikani ja voimavarani eivät riitä koko paletin hoitamiseen. Eivätkä realistiset, ajalliset resurssit mahdollista kaiken tämän toteutumista yhdessä paketissa, työssäkäyvänä vanhempana.

Niinpä aloin opettelemaan vaatimaan itseltäni kohtuullisesti. Uuden oppiminen on vienyt minulta vuosia. Muutos on hidas, mutta siten se on todennäköisimmin myös kestävä.

Onneksi mieheni on erittäin hyvä ruuanlaittaja, joten hän tekee suurimmaksi osaksi ruuan. Siivouspalveuita voi ostaa. Ja moni asia on jäänyt odottamaan aikaa, jolloin niihin on aikaa. Ikävä kyllä ne asiat eivät karkaa itsekseen minnekään. Ne ehtii hoitamaan, kun lasten ja perheen tarpeet on huolehdittu ensin. Minunkin.

Minä äitinä

Samalla kun olen luonut yritystä, jonkalaisen ei uskottu tuovan elantoa, olen opetellut olemaan esiteinien ja teini-ikäisten äiti. On ollut monia, monia kertoja, kun olen kokenut raastavaa, tuskallista riittämättömyyttä ja osaamattomuutta molemmissa asioissa.

Sisäinen vaativuuteni on saanut minut yrittämään väliin enemmän kuin olisin venynyt. Ja jäärpäisyyteni on puskenut minua jatkamaan, vaikka tilanne olisi tuntunut liian työläältä ja vaikealta.

Olen opetellut olemaan biologinen äiti, äitipuoli ja sijaisäiti. Näen monta kohtaa, jossa olen epäonnistunut. Olen surrut, että en ole monessakaan kohtaa ollut se paras mahdollinen äiti. Koska en ole osannut, en ole tiennyt miten se olisin.

Olen nähnyt itsessäni paljon kehitettävää. Olen toivonut voivani olla rakastavampi, parempi monin tavoin, voisin tarjota sitä mitä jokainen lapsi yksilöllisesti tarvitsisi. Olen ponnistellut tullakseni paremmaksi vanehmmaksi, ollakseni turvallinen vanhempi ja sellainen mallikuva, johon on hyvä samaistua.

Mutta olen tajunnut, että oma historiani ja sen minuun istuttamat pelot sitovat minua. Olen pelännyt epäonnistumista ja muiden arvostelua. Olen pelännyt, että en ole hyväksytty ja että teen asiat aina vain väärin. Ja aina kun kuulin vähänkään sitä viestiä, sen sanoma upotti minut alleen. Se kertoi, että olen kuin olenkin siis epäonnistuja ja vääränlainen. Se sai minut yrittämään entistä enemmän, etten vain epäonnistuisi. Että olisin oikeanlainen ja riittävän hyvä.

Ajan saatossa ymmärsin, että jos vaadin itseltäni jonkun ideaalin mielikuvan täyttämistä, en pysty olemaan paras versio minusta vanhempana. Minun kuvani ideaalista vanhemmasta oli henkisesti perheelleen läsnäoleva kodin hengetär, jonka koti on kaunis ja ojennuksessa. Ideaalissani ruoka on kotona laitettua, ja mahdollisimman pitkälle itse tuotettua tai kerättyä.

Lasten kanssa vietetään aikaa ja heidän kanssaan keskustellaan. Heidän kuulumisensa kuullaan joka päivä. He saavat kokea tulevansa kuulluiksi, nähdyiksi, hyväksytyiksi ja rakastetuiksi omana itsenään. Vuorovaikutus toimii ja luottamus pelaa. Molempiin suuntiin.

Mutta kyllähän kaikki vahvatahtoisten, jääräpäisten, kekseliäiden, luovien ja temperamenttisten lasten vanhemmat nyt tietävät, että eihän se niin mene. Lapsen pitää saada harjoitella omaa tahtomista ja omien valintojen tekemistä kasvunsa aikana. Ja se opetellaan omien vanhempien kanssa. Se taas takaa toistuvat rajojen asettamiset, niiden venyttämiset, vanhempien vedättämiset, riitelytaitojen ja rajojen asettamisen opettelua urakalla. Väsyksiin asti välillä.

Opin että vanhemman tehtävä ei ole olla kiva, vaan turvallinen aikuinen, joka pysyy aikuisena. Näin lapsi ja nuori saa käydä omat kehityshaasteensa ikäkautensa mukaan. Opin, että teen massoittain virheitä ja on vain viisainta ottaa niistä oppia, niin paljon kuin suinkin psytyn.

Opin myös, että kun sanoitan nämä asiat lapsille, vapautan heidät mahdollisesti toistamasta loputtomiin samoja virheitä kuin minä olen tehnyt. He voivat ehkä päästä vähän helpommalla joissain kohdissa.

Opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Se on tuonut mukanaan levollisuutta ja hyvinvointia. Ei vain minulle vaan koko perheelle. Meidän perheemme ja kotimme on kaukana täydellisestä. Mutta se tarjoaa yksilöille hyvinvoinnin tilaa, olla juuri se paras versio itsestään.

Lasten on lupa antaa palautetta vanhemmuudesta

Yleisimminhän palaute on arvostelua vanhempien toiminnasta. Ja sitä kautta lapset testaavat, josko rajat vähän venyisivät. Joskus hyvinä hetkinä tai vähän vahingossakin sinne piiloutuu myös hyvää palautetta.

Sydäntä lämmittävimmät palautteet ja todellista onnistumisen iloa olen tuntenut, kun lapset ovat kuvailleet sanoin vanhemmuuden tuloksia itsessään. Ja olen kuullut, että sen tulokset ovat olleet sellaista, mihin olen pyrkinyt toiminnassani.

Yksi näistä palautteista on tyttäreni palaute. Hän kritisoi minua, että olisin voinut vähän enemmän kyseenalaistaa rakkauttani häntä kohtaan.  Sillä hänen ei ole tarvinnut tehdä asioita ansaitakseen hyväksyntää ja rakkauttani, vaan hän on aina tiennyt, että ne eivät muutu, ne ovat.

Hän oli ymmärtänyt, että joku hänen kavereistaan oli suorittanut koulunsa hyvin arvosanoin, koska hän koki saavansa vanhempiensa hyväksynnän ja rakkauden siten. Ja hän totesi, että hänkin olisi varmasti sillä tavoin suoriutunut koulustaan paljon paremmin.

Minua ilahdutti puolestaan kuulla tämä. Sillä minä puhun nuorten mielestä loputtoman pitkästi,  tyhmien tekojen tai vastuuttomuuden seurauksena, niiden tekojen seuraamuksista elämässä. Vastuutan heitä pohtimaan tekojen seruaamuksia ja ovatko ne sellaisia, mitä hän haluaa elämältään.

Olen opetellut erottamaan teon ja ihmisen toisistaan. Ja puhumaan siten lapsille. Ja mikä upea onnistumisen riemu minut valtasi, kun kuulin tyttäreni pohdinnan! Hän oli oppinut, että hänen arvonsa ei ole suorittamisessa, vaan siinä kuka hän on.

Minä puolisona

Olemme myös mieheni kanssa opetelleet parisuhteen onnellisuuden säilyttämistä ja rakentamista kaiken ympärillä olevan ja tapahtuvan keskellä.

Minä puhun ja hän ei. Minä olen yrittänyt houkutella, opettaa, pakottaa häntä puhumaan. Välillä olen ollut niin turhautunut meidän erilaisuuteemme, että olen pohtinut hänelle, että en tiedä voiko suhteemme säilyä sen vuoksi. Koska minä olen jäänyt vaille ydintarvetta, puhumista ja sen kautta nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta sekä kokemusta, että minä olen arvokas omana itsenäni.

Mutta me olemme jatkaneet, askel askeleelta. Olemme oppineet ymmärtämään toisiamme kunnioituksen ilmapiirissä. Puhumaan ja kuuntelemaan. Olemme jatkaneet, koska koemme, että toinen siinä rinnalla on juuri oikeanlainen ihminen ja persoona olemaan siinä. Me viihdymme toistemme seurassa, olimmepa hiljaa tai teimmepä yhdessä jotain. Ja nykyään me jopa keskustelemme.

Vuosien harjoittelu on tuonut tulosta. Mieheni on uskaltautunut hänen epämukavuusalueelleen, puhumaan. Opittuani antamaan hänelle riittävästi rauhallista tilaa puhua, kun on aika puhua. Toki monta keskustelua ja riitaakin aiheesta on käyty. Minä siis olen riidellyt, ja hän on paennut pihalle.

Lopulta ymmärsin lakata kulkemasta hänen perässään pihalle ja yrittämästä itsepäisesti selvittää asiaa, kun hän oli aivan lukossa. Sen myötä tilanne vähitellen alkoi helpottamaan. Opin, että on viisaampaa odottaa seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään, että hänen tunnelukkonsa ehtisi aueta ja jatkaa asian käsittelyä silloin.

Välillä olen ollut aivan kyllästynyt ja väsynyt puhumisen vaikeuteen. Kun minusta tuntuva yksinkertainen asia olisi ollut vain helpointa puhua pois ja sitten jatkaa matkaa. Mutta toisen näkökulma helppouteen olikin aivan toisenlainen.

Opittuani ymmärtämään kuinka erilainen hänen näkökulmansa on, se on helpottanut minun oloani. Ja auttanut vuorovaikutuksessa, kun minun arvottomuuden tunnelukko ei enää laukea päälle toisen puhumattomuudesta. Voin nähdä hänen puhumattomuutensa hänen haasteenaan ja tiedän, että hän rakastaa ja hyväksyy minut ehdoitta niistä huolimatta.

Minä yrittäjänä

Yrityselämässä olen tehnyt ratkaisuja, jotka ovat olleet omien voimien riittämättömyyden pelon ohjaamia. Mutta myös oman arvon ja yleisen oman riittämättömyyden ohjaamia. Ja kuten arvata saattaa, lopputulos ei ole silloin ollut hyvä. Tai oikeastaan, se ei ollut sitä, mitä minä toivoin. Enkä minä ollut sellainen, joka haluan olla.

Mutta oikeastaan lopputulos oli monin tavoin erittäin hyvä. Tulimme luoneeksi palvelupolkuja sen ratkaisun myötä, jota ei ehkä muutoin olisi. Ja minä olen oppinut itsestäni paljon sellaista, jota en muutoin olisi oppinut. Toki olen oppinut vuorovaikutussuhteista ja monesta muustakin asiasta huikeasti tällä matkalla.

Se mikä tuntui ensin epäonnistumiselta, on alkanut ajan saatossa tuntumaan yhteiseltä onnistumiselta. Mutkien kautta, jotka olisi viisaamminkin voitu toki hoitaa. Jokainen on saanut mahdollisuuden luoda sellaista, mihin uskoo, eikä kukaan ole antanut omasta visiostaan periksi.

Olen oppinut, että joskus on hyvä olla jääräpää. Ja osata pitää kiinni omasta visiosta. Se ei olekaan väärin ja epäonnistuminen, vaan avaa polkuja erilaisiin mahdollisuuksiin. Olen oppinut kuuntelemaan omaa itseäni ja asettamaan hyvinvointini rajoja.

Nyt tiedät, miksi niin usein ja innolla puhun omien rajojen asettamisen tarpeesta. Mahdollisuuksista joita aukeaa, kun asetamme oman hyvinvointimme rajoja. Vain löytämällä omat tarpeemme, itseämme kuunnellen, voimme nuo hyvinvoinnin rajat löytää ja asettaa. Se taas mahdollistaa hyvinvoinnin aallon lähisuhteissamme.

Minua eteenpäin ajava visio on, hyvinvoinnin ja tasapainon mahdollistavien työkalujen saatavilla olo kaikille, helposti. Niin, että ulkoiset tekijät eivät rajaisi avun saantia. Edellä kertomani asiat ovat muovanneet minua ihmisenä ja alani ammattilaisena koulutusteni ja työkokemukseni lisäksi.

Luon maksuttomia vaihtoehtoja, jotka ovat kaikkien ulottuvilla asuinpaikasta riippumatta: kirjoitan blogia, oppaita, viikkokirjeitä, teen Youtube-videoita. Ja myös siksi luon maksullisia vaihtoehtoja: psykoterapiapalveluita, nettikursseja, luentoja – että voin mahdollistaa näiden maksuttomien tukimuotojen säilymisen. Ja elättää perheeni tekemällä työtä, jota pidän merkityksellisenä.

Kiitos kun jaksoit lukea pitkän tekstin loppuun. Rakennetaan yhdessä hyvinvointia.

Blogitekstin kirjoittaja

Ritva Huusko

Perhepsykoterapeutti MSc

Sairaanhoitaja, psyk.

Täydennyskoulutukset: Kiikku -vauvaperhetyöntekijä ja Solmuja parisuhteessa -ryhmänohjaaja