Rajojen asettaminen on taitolaji. Hyvät ja turvalliset rajat auttavat lasta elämän haasteiden kohtaamisessa. Kun lapsi oppii tunnistamaan omat hyvinvoinnin rajansa ja hänellä on lupa pitää ne, hänen hyvinvointisa tila mahdollistuu. Hyvinvoinnin tila tarkoittaa sitä, että yksilöllä on hänen omien yksilöllisten tarpeidensa mukainen tila käytettävissä. Tämä tila ei riko muita ihmisiä kohtaan tietoisesti eikä tarkoituksella. Rajojen laittaminen voi tuntua toisesta osapuolesta loukkaavalta, mikäli hän ei ole rajojen asettamiseen tottunut. Rajojen tarkoitus on, että yksilön on lupa olla paras versio itsestään.

Kolme rajojen asettamisen kulmakiveä ovat:

  • rakkaus
  • kunniotus
  • auktoriteetti

Rakkaus

Rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetilla asetetut rajat luovat yksilön, jolla on lupa olla se joka hän on. Yksilö saa kokea olevansa rakastettu ja juuri oikeanlainen sellaisena kuin hän on ja hän oppii rakastamaan itseään. Tästä linkistä pääset katsomaan videoni itsensä rakastamisesta.

Vihalla asetetut rajat on usein nopea, hetkellinen keino rajojen asettamiseen. Jatkuvasti vihalla asetetut rajat luovat ihmisen, joka hänen toivotaan olevan, eikä yksilön omaa kokemusta itsestä kuulla. Pitkälla aikavälillä vihalla rajojen asettaminen rikkoo yksilön. Viha luo pelkoa, turvattomuutta, kapinaa ja estää rakentavan vuoropuhelun. Vihan pelossa lapsi ei uskalla kertoa vanhemmalle totuutta tunteistaan, teoistaan ja kohtaamistaan asioista. Tämä malli jättää lapsen vailla suojaa mm. kiusaamistilanteissa ja muissa elämän haasteissa, sillä hänellä ei ole omaa turvallista aikuista, joka voisi auttaa lasta vaikean tilanteen yli.

Kun lapsen kasvua ja kehitystä halutaan tukea on tärkeää rakentaa dialogi eli vuoropuhelu, Dialogissa lapsella on tila tulla kuulluksi ja nähdyksi yksilöllisine tarpeineen, pelkoineen ja iloineen. Sisarukset voivat erota hyvinkin paljon yksilöllisissä tarpeissa ja vanhemman on tärkeä oppia näkemään ja vastaamaan jokaisen lapsen yksilöllisiin tarpeisiin.Lapsi ja vanhempi voivat olla hyvin erilaisia temperamentiltaan ja ydintarpeiltaan. Siksi on tärkeää, että aikuinen oppii kuulemaan lapsen yksilöllisen tarpeen ja osaa siihen vastata. Näin luodaan hyvinvoinnin tilan perustus.

Kun rajat asetetaan rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetilla, luodaan lapselle mahdollisuus kukoistaa juuri sellaisena kuin hän on. Rakkaus ei tarkoita rajattomuutta, vaan sitä, että aikuinen suostuu omalle epämukavuusaluelleen eli olemaan epämukava, lapsen paras näkökulmanaan. Rakastamiseen kuuluu, että osaa antaa rakentavaa palautetta, joka tarkoittaa rajojen piirtämistä sanoin. Rajat piirretään sanoin niin selkeästi, että lapsi pystyy ne ikätasonsa mukaisesti ymmärtämään. Pienelle lapselle se voi olla pelkkä ei. Murrosikäiselle jo pidempi selitys, miksi ei. Selitys ei ole itse tarkoitus ja loputon selitysten viidakko, vaan sillä ilmennetään kunnoitusta lapsen ymmärrystä kohtaan.

Jollekin lapselle riittää pehmeästi sanottu ei, ja napakasti sanottu saa jo itkun aikaan. Toiselle vanhempi joutuu sanomaan saman asian miljoona kertaa hyvin napakasti ennenkuin asia tuntuu menevän perille, jos vielä silloinkaan. Jos näitä kahta hyvin erilaista lasta kasvattaa samalla tavalla toinen joko oppii pelkäämään ja varomaan kaikkea, tai toisella ei ole hänelle riittäviä rajoja. On rakkautta vanhemmalta osata nähdä lasten erilaisuus ja erilaiset tarpeet ja haluta vastata niihin yksilöllisesti mahdollisuuksien mukaan. Tämä kysyy vanhemmalta joustavuutta ja aikuisuutta. Aikuisuus on sitä, että aikuinen ei taannu lapsen tasolle tunneilmaisuissaan tiukan paikan tullen vaan pystyy säätelemään omia tunteitaan.

Kunnioitus

Dialogi, kunnioittava vuoropuhelu viestii lapselle vanhemman rakkaudesta ja kunnioituksesta. On tärkeää, että lapsi kuulee rajoja asetettaessa, että rajoja laitetaan, koska häntä rakastetaan. Kaiken toiminnan tulee olla yhtenäisessä linjassa näiden sanojen kanssa, jotta lapsi saa kokemuksen, että häntä rakastetaan. Sanat auttavat lasta sanoittamaan asioita ja jäsentämään tapahtumia kielellisesti.

Toiminta eli teot ovat esikuvana sille, miten lapsen toivotaan toimivan. Aikuisen tekojen ja sanojen tulee olla yhteneväiset, jotta lapsi oppii sen, mitä halutaan opettaa. Jos aikuinen huutaa lapselle ja tukistaa lasta, tämän toimittua ei-toivotulla tavalla, lapsi ei koe olevansa rakastettu vaan vääränlainen, ei-rakastettu. Lapsen kunnioittava tapa on, kun aikuinen napakasti toruu lasta, asettaa rajan, kertoen että toiminta oli tyhmää, mutta lapsi ei ole tyhmä vaan rakastettu. Näin lapsi oppii erottamaan teon ja itsensä toisistaan erillisiksi asioiksi. Viesti on tällöin, että ihminen voi toimia tyhmästi, mutta se ei tee ihmisestä tyhmää tai huonoa. Jos näitä asioita ei eroteta toisistaan, lapsella tulee käsitys, että tyhmästi toimittuaan hän on tyhmä ja epäkelpo. Tämä tapa luo lapselle mielikuvan, että hän on huono ja hänelle kasvaa huono omanarvontunto ja itsetunto.

Aikuinen luo kunnioittavia rajoja lapselle puhuessaan lapselle kunnnioittavasti ja käyttäytyessään muutoinkin lasta kohtaan kunnioittavasti, aina. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että lapsen rajoja ei rikota loukkaavalla puheella tai toiminnalla. Lasta kehutaan ja hänelle kerrotaan kuinka rakastettu hän on. Hänelle luotetaan ikätason mukaisia vastuita elämässä, esimerkiksi alle kouluikäinen voi valita kahdesta eri vaatteesta, kumman hän haluaa pukea päälleen. Isompi lapsi voi jo päättää koko vaatekertansa itse, ja hänen päätöksentekoon uskalletaan luottaa.

Lapsen elinpiiri laajenee väistämättä tämän kasvun myötä. Elinpiirin laajentuessa molemmanpuolinen kunnioitus vanhemman ja lapsen välillä on nuorta suojaava tekijä. Nuori voi kyllä hölmöillä, mutta hän voi kertoa hölmöilyistään vanhemmalle ja yhdessä aikuisen kanssa tilannetta selvitellään sen jälkeen. Kunnioittava vuorovaikutus on lasta suojaava, sillä hänen ei tarvitse kokea jäävänsä yksin asioiden kanssa, johon hänellä ei vielä ole kypsyyttää löytää vastausta tai toimintamallia. Tämä malli muodostuu jaksamista tukevaksi malliksi elämässä, sillä mitä tahansa yksilö kohtaa elämänsä varrella, hänellä on aina sisäinen lupa pyytää apua, sitä tarvitessaan.

Auktoriteetti

Auktoriteetti vanhemmalla muodostuu siitä, että hän kunniottaa lasta, näin lapsi oppii kunnoittamaan vanhempaa. Rakkautta voi ilmentää myös rajoja asettaessa siten, että lasta ei häväistä eikä hyljätä eli lapsi pidetään turvassa ja häntä kunnioitetaan. Kun aikuinen pysyy aikuisena lapsen käydessä läpi oman ikätasonsa mukaista kehitystä, lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja hän oppii luottamaan aikuiseen ja tämän reaktioihin. Hän myös oppii kunnioittamaan aikuista, ja tämä luo aikuiselle auktoriteettiaseman.

Auktoriteettiasemaa ei luoda pelolla, vaan todellinen auktoriteetti perustuu rakastavaan kunnioitukseen. Rakastavassa kunnioittamisessa sovitut asiat tehdään, koska halutaan hyvää itselle ja toisille. Pelolla luotu auktoriteetti on näennäistä auktoriteettia. Pelkoon perustuvassa systeemissä, auktoriteettia totellaan, koska tottelemattomuudesta rangaistaan ja rangaistus on niin pelottava yksilölle, että hän mieluummin tekee sen, mitä on pakko tai velvollisuus. Rakkaudella ja kunniotuksella luotu auktoriteetti perustuu vapaaehtoisuuteen ja oman edun ajatteluun, auktoriteettia totellaan, koska halutaan. Pelkoon perustuva auktoriteetti ei voi olla varma valvonnan puuttuessa, että ohjeita noudatetaan. Ohjeiden seuraamiseen liittyy pelko ja se luo joko arkuutta tai kapinaa, yksilöstä riippuen. Kunnioitukseen perustuva auktoriteetti pystyy luottamaan, että ohjeita seurataan, kun ne on sisäistetty. Ohjeiden seuraamiseen liittyy kunnoitus ja lepo, joka luo rauhaa ja tasapainoa. 

Vanhemmuudessa yksi tärkeä taito on omien tunteiden hallinta. Aikuisen pysyessä tyynenä ja rakastavana, mitä ikinä lapsi kertookin, lapselle tulee tila kertoa omat huolensa. Kun aikuinen vihastuu, pelästyy tai saa jonkun muun ison tunnereaktion lapsen kertomusta kuulleessan, lapsi alkaa välttämään asioiden kertomista. Lapsi säästää itseään ja vanhempaansa olemalla kertomatta tai valehtelemalla. Lapsi tarvitsee vanhempansa, niin jaksavana kuin mahdollista ja hän pyrkii tiedostamattaan turvaamaan tämän toiminnallaan. Uhmaikäisen lapsen vanhemmasta tämä väite tuntuu ristiriitaiselta, lapsen hakiessa koko ajan rajojaan. Mutta jos lapsi aistii vanhemman voimavarojen olevan liian vähäiset uhman kestämiseen, lapsi valitsee olla uhmaamatta omaa vanhempaa. Tällaisissa tilanteissa lapsi etsii rajojaan vaikkapa koulussa tai päiväkodissa, tai joustava ja hiljainen lapsi jättää tämän kehitysvaiheen väliin.

Aikuinen opetttaa lapselle tunteiden säätelyä omilla reaktioillaan. Jos vanhempi ahdistuu helposti, lapsikin kopio tämän mallin ja vastaa ahdistuksella esiin tuleviin tilanteisiin. Jos aikuinen suuttuu, se on malli, jota kopioidaan. Mikäli aikuinen suhtautuu kaikkeen eteen tulevaan rauhallisesti ja malttiaan menettämättä, lapsi oppii, että maailma ei suistu raiteiltaan mistään, vaan kaikesta voi selvitä avun kanssa ja kaikesta voi puhua. On aikuisuutta osata hallita omia tunteitaan. Lapsi kasvaa kunnioittamaan aikuista, kun aikuinen pysyy aikuisena, osaten hallita omia tunnemyrskyjään. Ja kunniotus luo auktoriteettiaseman aikuiselle pakottamatta.

Mitä jos rajat on luotu muilla keinoilla?

Lapsi oppii kyllä selviytymään elämässä, vaikka rajat asetetaan muutoin kuin rakkaudella, kunnioituksella ja auktoriteetillä. Tällöin hän kehittää omaa selvitytymistä parhaiten palvelevat keinot, joita voivat olla mm. valehtelu, ylikiltteys, ylihuolehtiminen, ylenmääräinen urheilu ja hän voi vaikuttaa hyvinkin selviytyjältä. Häntä voidaan jopa kiittää ja palkita selviytymiskeinojensa vuoksi, mikä lisää niiden valtaa yksilön elämässä. Mikäli turvallista aikuista ja turvaa, sekä lapsen kehityskaaren mukaista omaa tilaa, ei kasvuvuosina lapselle löydy, hänestä kasvaa aikuinen, jonka selviytymiskeinot auttavat hänet vaikeiden tilanteiden yli.

Selviytymiskeinot ovat kainalokeppejä, ei terve ja tasapainoinen hyvinvointia tukeva malli. Se voi näyttää terveeltä ja hyvältä, mutta selviytymiskeino on selviytymiskeino. Selviytymiskeino perustuu ulkoisiin vakauttamistekijöihin. Esimerkiksi jos yksilö liikkuu riittävästi, hän kokee olevansa oikeanlainen ja riittävä ja jaksava. Jos hän ei pääse urheilemaan, hänen kireytensä on käsinkosketeltavaa, koska hänellä ei ehkä ole muita malleja stressinpurkuun opeteltuna. Tai joku toinen voi antaa itsestään kaiken muiden ihmisten tai jonkun asian palveluun, jättäen oman itsensä hoitamisen taka-alalle, koska hän ei ole tärkeä.

Erilaiset persoonallisuustyypit kehittävät omanlaisensa selviytymiskeinot. Ehkäpä tunnet aikuisia ihmisiä, joiden on hyvin vaikea kytkeytyä tunteisiin ja hän käsittelee kaiken järjen kautta. Hänen mielestään tunteet ovat turhia. Joku toinen taas tekee kaikki päätöksensä tunteella, ja järjen ääni tulee vasta asioiden jo tapahduttua. Kolmas keskittyy ystävyys- ja ihmissuhteisiin ja kokee selviävänsä runsaan sosisaalisen tuen myötä, elävänsä niille ja niistä. Neljäs piirtää, maalaa, tanssii tai tekee mitä tahansa luovaa, pitääkseen ajatukset ja tunteet hallinnassa ja miellyttävissä asioissa. Viides heittäytyy mukaan johonkin aatteelliseen yhteisöön ja saa sieltä selviytymiseensä voimat. Kuudes urheilee innolla ja ilmaisee sen olevan hänelle henkireikä ja jaksamisen apu. Kaikki nämä ovat rakentevia selvitymiskeinoja. Tuhoisia selvitymiskeinoja ovat pakeneminen päihteisiin, sietämättömältä tuntuvia asioita. Joskus hän nimeää sen hauskanpidoksi, joskus hän lääkitsee harmia, mutta tunteiden turruttaminen päihteillä on aina keskiössä. Selvitymiskeinot ovat silti aina enemmän tai vähemmän haitallisia, sillä ne estävät joustavan tavan toimia, lukkiutuessaan stressavaaksi koetussa tilanteessa päälle. Tästä linkistä voit käydä testaamassa, onko sinulla haitallisia selviytymiskeinoja eli tunnelukkoja. 

Mikäli lapsi oppii asettamaan omat hyvinvointinsa rajat, aikuisen avulla lapsuuden aikana, hän oppii joustavaa tapaa toimia. Lapsi oppii rauhoittamaan itsensä vaikeksi kokemassaan tilanteessa ja pyytämään apua, kun hän sitä tarvitsee. Lopuksi, kannattaa muistaa, että täydellistä ihmistä ja vanhemmuutta ei  ole olemassa. Jokainen meistä vanhemmasta, tekee omat virheensä. Jos kaikesta on lupa ja tila puhua, myös vanhemmuudesta lapsi-aikuinen välillä, voi monta virhettä saada anteeksi ja korjata sillä.

Blogitekstin kirjoittaja

Ritva Huusko
Perheterapeutti, psykoterapeutti

 

0 vastausta

Jätä vastaus

Heräsikö ajatuksia artikkelista?
Liity mukaan keskusteluun!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *