Kriisikohdat elämän varrella auttavat asettamaan elämämämme asioita tärkeysjärjestykseen. Sen minkä ajattelimme olevan tärkeää ennen kriisiä, voi tuntua täysin merkityksettömältä kriisin myötä. Toki voi käydä myös niin, että tärkeät asiat vahvistuvat entisestään. Kriisissä joudumme epämukavuusalueelle ja kohtaamaan asioita, joita emme toivo emmekä halua elämäämme. Kriisiin liittyy menettäminen, tavalla tai toisella. Joskus voimme valita luopumisen vapaaehtoisesti, toisinaan emme voi valita luopumista, mutta silti meidän on kohdattava se. Olipa luopuminen vapaaehtoista tai pakon sanelemaa, se tuo mukanaan muutoksen.

Muutos voi olla 

  • toivottu
  • ei-toivottu
  • suunniteltu
  • äkillinen

Se, miten muutos otetaan vastaan on sekoitus opittuja malleja ja yksilön ominaisuuksia. Vanhemmat voivat auttaa lastaan, jo pienestä pitäen hyväksymään tunteet ja nimeämään niitä, sallia niiden olemassaolo elämässä. Tai sitten vanhemmat voivat väheksyä tunteita ja nimetä ne heikkoudeksi, ja ilmaista eri keinoin, että niiden ilmaisu ei ole hyväksyttävä malli perheen kulttuurissa. Vanhemmat voivat myös seilata näiden mallien välillä, sallien välillä tunteet ja nimeten niitä ja toisella kertaa riistää lapselta luvan tunteisiin. Lapset oppivat kasvun myötä, mikä on luvallista ja hyväksyttävää tunteiden ja itsensä ilmaisemista ja siitä tulee hänelle “normaali-malli”. Tästä linkistä voit katsoa videolta enemmän yksilön “normaalin” muodostumisen prosessista. 

Toivottu muutos

Kun muutos on tervetullut ja toivottu, kriisiä ei yleensä koeta ahdistavana. On kuitenkin tilanteita, joissa hartaasti odotettu muutos toteutuessaan tuo mukanaan ahdistusta, pelkoa ja kriisin. Tällainen tilanne voi tulla eteen esimerkiksi, kun raskaus todennetaan hedelmöityshoitojen jälkeen. Raskaus voi ollakin ahdistusta tuottava kriisi, vaikka tulos on enemmän kuin toivottu.  Menettämisen pelko ja raskauden tuoma muutos, vanhemmuuteen valmistautuminen voivatkin olla iso kriisi raskauden käynnistyttyä.

Toivotussa muutoksessa, joka tuo mukanaan pelon tulevaisuudesta, on hyvä puhua peloista ja ahdistuksen tunteesta jonkun kanssa. Nämä tunteet ovat normaali osa muutosta. Muutoksessa on normaalia kokea kaikenlaisia tunteita, yhtäaikaa tai vuorotellen. Voi olla iloinen ja samalla peloissaan, toiveikas ja toisessa hetkessä epätoivoinen. Tunteet ovat viestintuojia sisäisestä prosessista ja niitä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan. Kun tunteet saavat tulla ja mennä vapaasti ja on lupa itkeä, jos itkettää ja nauraa jos naurattaa, epämääräinen ahdistusmöykky ei pääse kasvamaan suuren suureksi.

Tunteen ei tarvitse ohjata koko toimintaa, mutta ne ovat tärkeä osa elämää ja ne auttavat päätöksenteossa tarpeen tullen. Tunteet viestivät jokaisen omista hyvinvoinnin rajoista, jos niitä on oppinut kuuntelemaan. Jos omia tunteita ei kuuntele, vaan ajattelee kaiken järjellä tai “normaalin” kautta, voi ajatua toimimaan itseään vastaan. Itseään vastaan toimii silloin, kun ajattelee, että jollakin tietyllä tapaa toimiminen on oikein eli normaalia tapaa toimia, vaikka se itsestä tuntuu pahalta. Jokin asia voi tukea toisen terveyttä ja hyvinvointia, mutta toisen kohdalla se voi toimia täysin päinvastaisesti ja tuoda pahoinvointia. Käytännön esimerkki voisi olla maraton-juoksu. Toisella juokseminen toimii täydellisenä tapana tuoda hyvinvointia ja palautua stressistä ja toisen keho ei kestä niin rankkaa liikuntaa. Jos jälkimmäinen henkilö pakottaa itsensä samaan suoritukseen kuin ensimmäinen, hänen hyvinvointinsa ei lisäänny vaan päinvastoin vähenee. Jos taas ensimmäinen joutuisi noudattamaan jälkimäisen elämäntapaa, hänelle se voisi tietää hyvinvoinnin vähentymistä.

Jos molemmilla näillä henkilöillä on sisäinen lupa, omassa sisäisessä kokemusmaailmassa oleva lupa, kuunnella omaa kehoaan ja tunteitaan, he todennäköisimmin päätyisivät toimimaan omaa hyvinvointiaan kunnioittavalla tavalla. Ensimmäinen juoksee ja nauttii siitä ja toinen tekee jotakin muuta, josta hän nauttii. Mikäli sitä lupaa ei ole, päätyvät nämä henkilöt mitätöimään omat tunteensa ja toimimaan vastoin itseään. Jos on lupa kuunnella omaa itseä, tunteita viestintuojina omasta itsestä kertomassa, päätyy mitä todennäköisimmin itselle ja sitä kautta läheisilleen parhaaseen ratkaisuun. Oman itsen kuunteleminen on merkki itsen kunnioittamisesta. Kun yksilö pystyy kunnioittamaan itseään, hän kykenee tämän myötä kunnioittamaan myös muita ihmisiä. Mikäli yksilöllä ei ole lupa kuunnella ja kunnioittaa omia yksilöllisiä tarpeitaan, joita tunteet auttavat tunnistamaan, on hyvin vaikea kunnioittaa ketään muuta ja nähdä heidän tarpeitaan.

On viisautta osata kuunnella omia tunteita ja antaa niiden tulla ja mennä vapaasti, pakottamatta. Jos jokin asia tuntuu pahalta, voi kuunnella sitä ja etsiä toisenlaista tapaa toimia. Jos jokin asia huolettaa, on hyvä jakaa se huoli läheisten ihmisten kanssa, se auttaa usein puolittamaan huolen tunteen. Ääneen sanoitettu tunne ja kokemus auttaa itseä kuulemaan, mitä ajatukset ovat ja toisen reaktio tuo joko vahvistuksen tunteelle tai auttaa sitä lieventymään. Onkin tärkeää, että kuuntelija osaa kuunnella empaattisesti ja rohkaista luottamaan siihen, että elämä kantaa. Mikäli tällaista ihmistä ei lähipiirissäsi ole, on ammattilainen hyvä vaihtoehto auttamaan.

 

Ei-toivottu muutos

Sairastuminen, onnettomuus, läheisen kuolema, työpaikan menettäminen, konkurssi, vauvan tai hedelmöittyneen munasolun kohtukuolema ovat mm. sellaisia ei-toivottuja muutoksia, jotka yleisesti tuovat kriisin mukanaan. Sellaiset tilanteet ja asiat, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, vaan ne täytyy jotenkin vain elää läpi, voidaan kokema traumaattisena kriisinä. Tapahtuman äkillisyys tai se, ettei asiaan ole mahdollisuutta vaikuttaa lisäävät trauman vahvuutta. Toki yksilölliset piirteet ja aikaisempi elämänhistoria vaikuttavat siihen, kuinka traumaattisena kriisi koetaan. Saman kriisin yksi voi kokea hyvin traumaattisena, josta on työläs päästä yli ja joku toinen voi päästä tilanteesta ilman traumaa.

Ei-toivotussa muutoksessa pätevät samat periaatteet kuin toivotussa muutoksessa oman itsen kuuntelemisessa. Kun muutokseen ei ole voinut vaikuttaa on tärkeää, että on joku jolle voi kertoa menetyksestään, ilman että kokee kuormittavansa kuuntelijaa. Menetystä voi haluta puhua läpi moneen kertaan ja se auttaa jäsentämään, mitä oikein tapahtui. Joku voi kääntyä sisäänpäin, pohtien asioita yksin tai yrittäen olla ajattelematta koko asiaa. Muutoksessa voi kytkeytyä päälle erilaiset selviytymismekanismit, jotka auttavat selvitymään kriisin läpi. Traumaattisen kriisin kohdatessa on tärkeää kuunnella yksilöllisiä tapoja purkaa traumaattista tilannetta ulos itsestä. Yhdelle tapa on puhuminen, toiselle liikkuminen, kolmannelle musiikki tai muut taiteet. Olipa keino mikä hyvänsä, on tärkeää, että surutyö ja trauma puretaan pois mielestä ja kehosta, eikä se pääse koteloitumaan ja muotoutumaan traumaattiseksi, työstämättömäksi muistoksi kehoon ja alitajuntaan.

Alle murrosikäisellä ei ole vielä välttämättä riittävää sanallista purkamisen kypsyyttä olemassa, jolloin lapsi voi purkaa tapahtumaa esimerkiksi leikin avulla tai liikunnalla. Lisäksi aikuisen on tärkeä pitää asiaa avoinna puhumiselle, jotta lapsi voi halutessaan asiaa puhuen pohtia ja käydä läpi. Iän ja puhumisen myötä lapsi jäsentää tapahtumaa ja aikanaan hän voi asiaa alkaa sanoittamaan itse, niin halutessaan. Aikuisen tärkein tehtävä on luoda lupa puhua ja puhua asioista lapsen ikätason mukaisesti, ei liikaa, mutta ei myöskään puhumisen lupaa tukahduttaen. Näin luodaan lapselle lupa puhua, jos hän sen aikanaan haluaa itse valita puhua aiheesta.

Kun asioista ei osata puhua, tai ei haluta pitää kipeää aihetta esillä, vaan halutaan mieluummin vain jatkaa elämää, ikään kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut, luodaan vaikenemisen kulttuuri. Tässä kulttuurissa vaikeista aiheista puhuminen on tabu. Näitä aiheta vältetään ja se, joka yrittää aiheen nostaa puheeksi vaiennetaan eri tavoin. Vaientamisen tapoja ovat mm.

  • kiusaantunut hiljaisuus, kieltäydytään ottautumasta aiheeeseen
  • suuttuminen, jos aihe nostetaan puheeksi
  • keskustelun kääntäminen määrätietoisesti aina muihin aiheisiin, mieluiten johonkin mahdollisimman kauas itsestä, vaikkapa naapuriin tai johonkin julkisuuden henkilöön, säähän ym.

Vaientamisen tavat ovat puolustusreaktioita, joiden avulla halutaan välttää kivun nouseminen esiin itsellä ja muilla. Syynä vaikenemisen kulttuurin syntyyn on yleensä sukupolvinen puhumattomuuden kulttuuri, ei olla opittu puhumaan. Pikemminkin on voitu oppia siihen vahvasti, että kipeistä asioista ei puhuta. Ei vain puhuta. Piste. Ei puhuta, koska ei olla opittu sanoittamaan omia tunteita, eikä myöskään niitä kohtaamaan ja käsittelemään. Näin myöskään toisten tunteille ei osata antaa tilaa.

Vaikenemisen kulttuuri voisi olla nimeltään myös näennäisen selviytymisen kulttuuri. Tässä kulttuurissa jokainen yksilö joutuu selviytymään yksin kuormittavista asioista. Hänellä ei ole tilaa eikä lupaa ilmaista tarvitsevuuttaan tai heikkouttaan. Kulttuurin sisällä onkin usein runsaasti piilossa olevaa henkistä pahoinvointia, jota oireillaan yhteisön sallimin tavoin. Erilaisia pahoinvoinnin ilmaisun tapoja voi olla toisten “hyväntahtoinen” piikittely, joka on todellisuudessa henkistä väkivaltaa. Pahoinvointia voidaan lääkitä päihteillä tai muulla riippuvuudella (työ, pelit, seksi, urheilu), riippuen siitä, mikä on yksilön yksilöllinen selvitymiskeino ja yhteisössä sallittu tapa. Olipa selvitymiskeino mikä hyvänsä, se on aina selviytymiskeino, ei keino käsitellä asiaa ja päästä sen yli. Selviytymiskeinoista voit lukea lisää täältä. 

 

Suunniteltu muutos

Muun muuassa eläkkeelle jääminen, muutto eri paikkakunnalle, avioero, lasten muutto pois kotoa ovat muutoskohtia, jotka ovat yleensä etukäteen hyvin suunniteltuja ja pohdittuja. Jokainen näistä kohdista ja muutoinkin suunnitellussa muutoksessa voi olla yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa, surullistakin. Elämä muuttuu voi muuttua radikaalistikin ja muutoksen tuoma suru yllättää. Mitä suurempi muutoksen tuoma helpotus on, sitä pienempänä kriisi koetaan. Muutoksen tuoman kriisin tietää vasta ajan kanssa, elämän muuttumisen jälkeen. Surutyö luopumisessa pääsee  kunnolla alkamaan vasta kun muutos  tapahtunut ja muutoksen tuomat realiteetit ovat arkipäivää.

Suunnitellussakin muutoksessa on hyvä turvata ja luvata itselle aikaa ja tilaa käydä muutokseen liittyvät tunteet läpi, rauhassa ja hyväksyen ne osana prosessia.

 

Äkillinen muutos

Äkillinen, ei-toivottu muutos koetaan usein kriisinä, ja siinä on neljä eri vaihetta. Kriisi voi olla myös traumaattinen, riippuen siitä kuinka yllättävä se on ja kuinka suurena menetys koetaan. Mitä vähemmän muutokseen on voinut varautua ja vaikuttaa, ja mitä suuremman turvattomuuden tunteen kriisi tuo tulleessaan, sitä traumaattisempana se yleensä koetaan. 

Omassa elämässäni jouduin kasvotusten kriisin yllättävien vaikutusten kanssa vastikää. Ajelin töistä kotiin, turvallisuuden tunteeseen kietoutuneena, aivan kuten  muinakin arkisina päivinä. Kyydissäni oli tyttäreni ja hänen ystävänsä. Aivan yllättäen matkamme katkesi kovaan rysäykseen. Tapahtuman yllätyksellisyydestä kertoo, että meillä jokaisella kyydissä olijalta meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Itse kuvittelin, että jostain yllättävästä viasta johtuen uusi autoni oli vain jostain syystä räjähtänyt yks kaks. Vaikka 32 vuotta autoiltuani tiedän, että auto ei vain yks kaks räjähdä, niin se oli ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli. Epälooginen ja epätodennäköinen selitys.

Kun tulemme täysin yllätetyiksi, järki ei olekaan se, joka vastaa tilanteessa toimimisesta vaan meidän alitajuntamme ottaa johdon. Jos olemme valmistautuneet yllättävän tapahtuman kaltaisiin tilanteisiin tietoisesti ennen tapahtumaa ja olemme koko ajan valppaana, tiedostaen, että hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotain yllättävää voi tapahtua, järki kytkeytyy tilanteessa nopeasti avuksi. On silti yksilöllistä, kuka pystyy toimimaan tilanteessa ja kuka ei. Osa ihmisistä osaa reagoida nopeasti yllättävissäkin tilanteissa ja osa lamaantuu täsysin ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Minä olen yleensä se, joka osaa toimia yllättävissäkin tilanteissa. Tällä kertaa tulin niin yllätetyksi, että en osannut muuta kuin ihmetellä, että mitä ihmettä oikein tässä tapahtuu.

Me kaikki kolarin osapuolet pääsimme lähinnä säikäyksellä ja hyvin pienin fyysisin vammoin rysäyksestä, tosin autot menivät lunastuskuntoon. Itse jäin pohtimaan suurta säikähdystä, joka jokaisella meillä kolmella tuli. Kolari ravisteli meidän turvallisuuden tunnetta ja näytti realiteetin, jonka keskellä elämme. Kolari sai aikaan stressireaktion kehossa ja mielessä. Voisin tämän jälkeen kulkea koko ajan täysin valppaana kaikkialla, mutta pidemmän päälle, se ei ole jaksamista tukeva ratkaisu. Toki meidän tulee olla valppaita, mutta stressireaktio tuo ylivalppauden. Jatkuva ylivalppauden tila syö elimistöä, siksi stressitila on tärkeä saada kytkettyä pois mielestä ja kehosta arjen myötä. Ei kieltämällä itseään tuntemasta, vaan hyväksymällä tunteet ja tuntemukset osana normaaalia toipumisprosessia.

Empatia itseä kohtaan

Olipa muutos mikä hyvänsä, on tärkeää, että sallii itselleen kaikki ne tunteet, joita muutos herättää. Jos lupaa tuntea ei aikaisimmissa sukupolvissa ole ollut, voit luoda itsellesi luvan. Tunteet voivat olla tuskaisia käydä läpi ja kriisi tuntua ylivoimaiselta elää läpi. Silloin on viisautta pyytää ammattilaisia tueksi matkalle.

Blogitekstin kirjoittaja

Ritva HuuskoRitva Huusko
Perheterapeutti, psykoterapeutti MSc
Psykiatrinen sh

0 vastausta

Jätä vastaus

Heräsikö ajatuksia artikkelista?
Liity mukaan keskusteluun!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *