Elämä sykkii surun keskellä

Kovin omakohtaisiksi ja harvoiksi ovat blogitekstini viime kuukauden aikana menneet. Viikkoja kirjoittaminen on tuntunut ylivoimaiselta, luopumisen surun keskellä. Arki on sujunut työn osalta, ja muun ajan ovat saaneet läheiset.

Kuolema

Kuolema. Se on niin kovin lopullinen. Sen edessä ymmärtää, että kaikella muulla on kovin vähän merkitystä. Lopulta.

Luopuminen

Huomaa, että haluaa pitää kiinni rakkaasta viimeiseen hetkeen. Vaikka samalla ymmärtää, että se toive on kovin itsekäs.

On vain niin tuskallista luopua yhteisestä ajasta ja tulevaisuudesta, jota meillä olisi pitänyt vielä olla niiden suunnitelmien mukaan, joita lapsina, nuorina ja elämän varrella suunnittelimme.

Elämä ei mennyt niin kuin me sitä suunnittelimme. Sinä sairastuit.

Syöpä ei syö vain elimistöä, se syö myös elämää. Ei vain sen, joka sairastaa, vaan myös läheisten. Se on varas, joka varasti meiltä läheisiltä rakkaamme. Sinut, siskoni.

Suru

Suru on kuin raskas, mutta tyhjä paino sydämessä. Siellä se nyt majailee luvan kanssa, kunnes sen aika on ohi. Sen kanssa on toisaalta hyvä olla, raskasta, mutta samalla levollista.

Enää ei ole kiire minnekään. Enää ei tarvitse pelätä, milloin luopumisen hetki on. Se oli jo. Jäljelle ovat jääneet vuosikymmenten varrelta kertyneet muistot.

Muistot elävät ja sinä niissä

Niin moni asia muistuttaa sinusta. Kumisaappaat mummolassa. Sipulit tuolla uunin päällä, täällä kotona. Mihin vain katsonkin muistan sinut. Vaikka sinun kotisi oli toisaalla, sinä olet jättänyt käden jälkesi moneen asiaan minunkin kodissani. Kiitos siitä.

Muistot saavat minut välillä hymyilemään. Yhdessä voimme sinua muistella muiden läheisten kanssa, väliin itkien ja väliin nauraen. Me elimme yhdessä vuosikymmeniä rinnakkain, vaikka matkaa olisi ollut välillämme satoja kilometrejä.

Väliin ärsyynnyimme toisiimme, uskalsimme ärsyyntyä ja ottaa etäisyyttä. En koskaan silti ajatellut, että olisimme hyljänneet toisiamme. Vaan aina olimme toisillemme siinä käden ulottuvilla olemassa. Oli lupa olla lähellä ja kaukanakin.

Elämän syke

Sinä elit viimeiseen päivään saakka. Me ajattelimme, että saisimme pitää sinut pidempään siksi, että elit niin vahvasti.

Me muut jäimme elämään yhä, ja kaipaamaan sinua ja elinvoimaasi. Määrätietoisuuttasi. Suurta sydäntäsi. Tarmokkuuttasi.

Nyt me läheiset elämme hetken ja päivän kerrallaan. Sinun kipusi ja kärsimyksesi ovat nyt loppuneet. Sinulla on hyvä olla, se lohduttaa meitä ikävässämme.

Me jatkamme elämää. Se oli myös sinun toiveesi. Minun pitää löytää vielä se punainen mekko hautajaisiisi. Ilon ja elämän väri, se oli sinun toiveesi. Mutta en voi luvata, että emme itkisi. Itku on osa elämää. Me läheiset jatkamme elämää ja elämme läpi surumme, päivän ja hetken kerrallaan.

Elämän syke sammui sinun maallisen matkasi osalta, mutta sinun sydämen perintösi ja rakkautesi elää. Se elää meissä ja meidän kauttamme, siihen kunnes meitä ei enää ole. Ja silloin me kohtaamme jälleen.

Rakkaudella kaivaten

siskosi Ritva