Tämä on minun elämäni ja uuden urani ensimmäinen blogikirjoitus.
Tästä alkaa alanvaihtajan matkani kohti sitä mistä olen unelmoinut. Hyppäys uuteen, joka kuitenkin on salaa itänyt minussa pitkän aikaa aluksi vain epämääräisenä haaveena auttaa ihmisiä.
Se mitä jotkut voivat kutsua myös viidenkympin villitykseksi, ja mille itsekin naureskelin vielä viisi vuotta sitten, on nyt muuttunut todeksi ja juuri tässä hetkessä elettäväksi elämäksi.
Mistä kaikki alkaa?
”Minusta tulee isona joko sairaanhoitaja tai arkeologi” Näin totesin äidilleni ollessani noin kuusivuotias tyttönen. Tämä lause on seurannut minun sielussani pikkutytöstä saakka. Aikaa kului ja minusta tuli sairaanhoitaja isolla S.llä. Ajattelin, että tätä polkua tallaan viimeiseen asti edeten urallani niin pitkälle kuin se vain on mahdollista, ja nuorenahan kaikki on mahdollista. 
Vuodet kuluivat ja kiiltokuvamalli mielensopukoissa olleesta iloisesta, kaikkien auttajasta alkoi pikkuhiljaa saada harmaan sävyjä. Työyhteisöt, joissa kasvoin ammatillisesti ja myös ihmisenä, eivät aina olleetkaan niin avoimia ja ystävällismieleisiä. Törmäsin yhä useammin kollegoihin jotka näyttivät apeilta, puhuivat vain seuraavasta lomasta, ja siitä että ”ei huvita” tai ” kun ei jaksa tätä enää” ja kun ” esimiehet eivät välitä” jne.
Matka jatkuu
Tultiin uuteen ajanjaksoon elämässä ja urakehityksessä. Olin päättänyt, että sairaanhoitajaksi en halua jäädä jos kaikki työssä onkin näin ankeaa. Halusin edetä esimiestasolle.
Eteninkin uralla mukavaan tahtiin. Kuitenkin ne samat asiat, jotka hiersivät kivenä kengässä jo sairaanhoitajan työtä tehdessä, tuntuivatkin seuraavan minua myös esimiestyöhön. Olin hämilläni. Eikö tämä ollutkaan hyvä juttu? Eikö tämä ollutkaan mielekkäintä mitä voin tehdä työkseni. Miksi tuntuu näin hankalalta, eikä kukaan ole mihinkään tyytyväinen? Minäkään en ollut.
Koulutus työhyvinvoinnista
Se kolahti, ja niin sanotusti osui ja upposi minuun. Tiesin, että tämä on minun juttuni. Tässä on se mitä olen kaikki ne vuodet työssäni ihmetellyt, tai pikemminkin sen puuttumista. Lopulta ymmärsin, että sitä puuttuvaa palapelinpalaa kutsutaankin nimellä Työhyvinvointi.
Uuden äärellä
Piti valita, vanha työ vai uusi, johon sydän palaa, mutta epävarmuus kummittelee, huh. Hurjasti tietotaitoa kertyneenä, eikä muutoksentuskaa yhtään helpota se, että ikä tekee ihmisestä jollain tavalla ehkä varovaisemman. Nuoruuden uho ja rohkeus on jotenkin matkan varrella karissut, mutta into uuden äärellä on aivan hurmaavan huumaavaa, jännittävää, iloista ja kutkuttavan kuumottavaa tunnetta.
Se, että saan nyt työkseni johdattaa ja ohjata ihmisiä työhyvinvointiin, työnimuun ja iloon olemaan rohkeita aitoja ja vahvuutensa tuntevia kanssamatkaajia on kaiken tämän pitkän painimisen palkkio ja palkka.
Vai mitä mieltä te olette?
Blogitekstin kirjoittaja: Soile Punkari
YAMK sairaanhoitaja, 
työhyvinvointivalmentaja
voimavarakeskeinen työnohjaaja
